Shame on me.

Tiesin, että edellisestä blogimerkinnästäni on aikaa, mutta en tajunnut että siitä on jo noin pitkä aika. Olen valitettavasti keskittynyt viime aikoina lueskelemaan enemmän toisten blogeja, kun päivittämään omaani. Kipinää kirjoittamiseen ei vain ole löytynyt... työpäivän aikana on usein mielessä käynyt, että kotona voisin vihdoin tehdä jonkinlaisen merkinnän, mutta aina se on kuitenkin jäänyt.

Nyt istun vanhassa huoneessani vanhempien luona Suolahdessa. Eilen kävin äitin kanssa kaupassa Suolahden suuressa ja ihmeellisessä keskustassa. Tuolla kauppareissulla sisällä myllersi hyvinkin ristiriitaiset tunteet... tuntui toisaalta hyvältä olla tutuissa maisemissa ja nähdä, että juuri mikään ei ollut muuttunut... niinkun en koskaan pois olisi ollutkaan, kun taas toisaalta paikka tuntui ihan vieraalta ja ahdistavalta. En ole asunut täältä pois kunnolla vielä edes kahta vuotta ja silti vastaantulijat näyttivät vierailta ja huomasi kyllä, että minuakin katsottiin, että "kukahan tuo nyt sitten on...?", täällä kun kaikki tietävät toisensa ja ulkopaikkakuntalaiset bongataan heti. Tuokin toisaalta ahdistavaa, toisaalta jollain tapaa mukavaa. Takaisin en näkisi muuttavani tänne koskaan... harva minuakaan tuntee oikeasti (siis todella harva), mutta täällä on ihmisillä sellainen tapa, että jos ei jotain ihmistä tunneta niin siitä sitten keksitään juttuja, joita esitetään faktoina ympäri kaupunkia ja ollaan tietävinään tarkkaankin millainen ihminen se Mari sitten oikeasti onkaan. Tiedän, kuulostaa kamalalle paikalle, mutta kyllä täältä hyvät puoletkin oikeasti löytyy.

Olen ollut täällä nyt viime viime torstaista saakka ja huomenna olisi tarkoitus lähteä takaisin kohti Tamperetta, kun kissakin on alkanut tervehtyä.

Kaikkihan alkoi viime maanantaina sillä, että rouva pyyhki kurakakkaisen takapuolensa ympäri seiniä, tiistaina sitten alkoi oksentelu (oksensi n. 4-5 kertaa päivän aikana). Keskiviikkona kissa vaan nukkui koko ajan. Ajateltiin, että se on vaan väsynyt kaikesta oksentelusta, mutta illalla oksentelu alkoi taas.
Torstaina sitten minä lähdin aamuvuoroon töihin ja aamulla 8 Kari soitti eläinlääkärille ja saatiin aika 10:30... meillä oli joulun vuoksi vain vähän lapsia hoidossa, joten pääsin lähtemään niin ajoissa että ehdin lääkärille mukaan (onneksi olin säästänyt ylityötuntejani). Porsamosta otettiin röntgenkuvat masusta ja verikoe. Jouduttiin myös nesteyttämään ja antamaan vitamiiniruisku ja pahoinvointilääke. Mukaan saatiin vielä antibioottikuuri, vatsansuojalääke ja palauttavia ruokia... ja kolminumeroinen lasku. Syytä oksenteluun ei varsinaisesti löytynyt. Lääkäri vain totesi, että kyseessä voi olla tavallista sitkeämpi vatsatauti ja että jos se ei mene ohi joulun aikana niin sitten tehdään lisätutkimuksia. Tukoksiakaan suolesta siis ei löytynyt. Lähdimme ajelemaan Suolahtea kohti toivoen, että kisulainen ei matkasta stressaantuisi ja menisi vielä huonompaan kuntoon (lääkäriltä saatiin lupa matkustaa).

Perillä Porsamo oli kuitenkin jo oma itsensä. Kerjäsi ruokaa, tutki paikkoja jne. Helpotus oli suuri.
Kunnes jouluaaton aamuna Porsamo ei taaskaan suostunut syömään ja oli kovin väsynyt... Kahden aikaan olimme perheen kanssa syömässä jouluateriaa, kun kaksoisveljeni ilmoitti, että Porsamo oksentaa matolle. Hyvä etten itsekin yökännyt lautaselle samantien. Kiiruhdin omaan huoneeseeni tietokoneelle ja etsin puhelinnumeron päivystävälle eläinlääkärille, joka meidän onneksi oli Äänekoskella. Hoitaja kysyi, josko pääsisimme tulemaan paikalle heti, joten ei muutakun takit päälle, kissa koppaan ja auto liikenteeseen. Kaksoisveljeni lähti mukaan ja iskä kuskasi. Heti perillä lääkäri ilmoitti, että kissa on kuivunut niin, että tiputus on paikallaan. Tunti hommassa menisi ja kyseltiin jätetäänkö kissa sinne vai odotetaanko... minä päätin heti, että jään kissan luokse. Joulupukin kanssa oltiin sovittu, että lahjat jaetaan puoli 5 ja kello oli tuolloin puoli 4, joten sanoin iskälle ja Markolle että he voivat lähteä, että soitan sitten kun päästään. Molemmat kuitenkin päättivät jäädä odottamaan aulaan. Punnituksessa selvisi, että kissa oli menettänyt painoaan jo puolisen kiloa ja kyllä sellainen määrä jo näkyikin... Saimme mukaan vielä jotain erityisraksuja, (joita Porsamo yllättäen suostui siellä syömään vaikka märkäruokaan ei suostunut koskemaan koko päivänä) pahoinvointilääkettä, sekä ruokahalua voimistavaa lääkettä... ja taas sen kolminumeroisen laskun.

Yksi positiivinen asia jouluaatollekin; ehdimme parahiksi takaisin kotiin juuri kun Joulupukki oli aloittanut lahjojen jakamisen isoveljeni ja hänen muksujensa avustuksella. Joulutunnelma oli itselläni kyllä koko päivän hukassa ja kävin vähän väliä tarkistamassa mitä kissa touhuaa. Jouduin myös illalla pakkoruokkimaan sen kahdesti ruiskun avulla. Seuraavan yön nukuin huonosti, samoin iskä, joka pelkäsi koko ajan, että tulen kertomaan, että kissa ei selvinnyt yön yli... Riemu oli suuri, kun aamulla 6 aikaan heräsin siihen, kun Porsamo yritti avata raksupussia. Puoli 7 aikaan se söi märkäruokaa aivan itse. Sen kunto alkoi päivänmittaa kohota ihan silmissä ja ruokahalu oli kyltymätön! Samalla nousi myös kaikkien paikalla olevien mieliala ja ainakin oma joulufiilikseni. Illalla se vielä joikin itse, joten ruiskulla juottamisenkin sai unohtaa.

Nyt tuosta kaikesta on jäljellä vain aukko pankkitilillä, sekä huono muisto (ja antibiootit sekä vatsansuojalääke, joita täytyy antaa vielä viikonloppuun saakka). Säikähdyksellä selvittiin. Edelleen kyllä tarkkailen tuota kissaa vainoharhaisena ja havahdun heti kun se laittaa tassunsa eri asentoon, mutta eiköhän tämäkin tästä helpotu, kun saadaan tänään Kari tänne toimimaan järjen äänenä. ;)






Palataan asialle huomenissa (näin olisi oikeasti tarkoitus...) sillä ajattelin tälle vuodelle tehdä vielä ainakin sen yhden merkinnän, jossa summaantuisi koko vuosi. Tack och adjö.

Tavallista tavallista

Kylläpäs ihan hävettää, kun ei ole niin pitkään aikaan tullut kirjoiteltua taas kunnolla. Osittain se johtuu siitä, että en tykkää vieläkään tämän blogin ulkoasusta tippaakaan ja sitten sen seurauksena ei löydy mielenkiintoa kirjoitellakaan... Pitäis jaksaa keksiä tähän jotain uutta. Kari vois vaikka auttaa mua (vinkvinkvink). En minä kyllä tiedä edes lukeeko tätä juuri kukaan, mutta eipä tuolla ole väliä kun tykkään kirjoitella ja en varsinaisesti tee tätä muita varten.

Eikä minulle kyllä taas ole juuri mitään tapahtunut. Sellaista tavallista vaan. Jossain vaiheessa parikymppisenä ajattelin, että kuolisin tylsyyteen jos elämä olis vaan sellasta perusmeininkiä... töihin, kotiin, töihin, kotiin ja sitä rataa ja viikonloput olisi niitä kohokohtia. Nyt mun elämä on kuitenkin tuollaista eikä ahdista yhtään. On jollain tapaa parempikin olla, kun on tutut rutiinit... turvallisempaa, eikä tarvitse stressata koko ajan. Tietää, että kun tulee töistä kotiin niin täällä on kissa ja mies odottamassa.
Jotenkin sitä on oppinut nauttimaan niinkin yksinkertaisista asioista kuin siisti koti, pyykin peseminen, kotisohvalla lämpimän kaakaomukin kanssa telkkarin katselu kynttilänvalossa syyspimeällä ja vaikkapa sienien pakastiminen, mitä harrastin viime viikolla!
Ja sitten kun on viikolla tehnyt kaikkea tuollaista tuikitavallista, niin on kiva tehdä jotain vähän erikoisempaa viikonloppuna. Niinkuin esimerkiksi viime viikonloppuna, kun kaksoisveljeni Marko oli täällä ja lauantaina paikalle saapui vielä isosiskoni muksujensa kanssa. Oli ihanaa jutustella pitkästä aikaa kasvotusten, katsoa muumia ja pientä merenneitoa kummitytön kanssa, pelata huojuvaa tornia porukalla, syödä kaikenlaisia herkkuja ja juoda muutama siideri hyvässä seurassa.
Ensi viikonloppunakin on ohjelmaa luvassa, kun tämän meidän kämpän valtaa lauma akkoja. ;) Meillä on nimittäin tyttöjen kesken ihan oma viikonloppu kun Kari lähtee kavereidensa kanssa viettämään aikaa ilman tyttöystäviä, avopuolisoita ja kihlattuja. Tuosta viikonlopusta taas kun selvitään on aika viettää minun ja kaksoisveljeni 50 vuotis-juhlia (jos ei joku ymmärrä, niin täytetään siis 25). Sitten onkin isänpäivä ja matkustelen Suolahteen vanhempien luokse viikonlopuksi. Isänpäivän jälkeen vielä ilmeisesti on tiedossa ohjelmaa kahdelle seuraavalle viikonlopulle ja sen jälkeen olen aika varma, että maistuu taas ihan tuikitavalliset kotiviikonloputkin, vailla ketään "ylimääräisiä" ihmisiä...

...vaikka olikin hellyyttävää katsoa, kuinka Porsamoa kiinnosti nukkuva kaksoisveikkani viikonloppuna. Kissa rouva istui koko ajan aivan lähellä sohvaa eri kohdissa ja nuuhki ja tuijotteli Markoa. "Miks taa tyyppi nukkuu mun sohvalla ihmiset?"




Edit: Vaihdoin muuten heti tämän merkinnän jälkeen blogin ulkoasua Kartsan avustuksella. En vieläkään ole 100% tyytyväinen, mutta on tämä jo parempi.

25 asiaa minusta

1. Inhoan kaksinaamaisia ihmisiä ja PISTE. Esimerkiksi se, että esittää ystävää ja todellisuudessa puhuukin toisen selän takana paskaa on jotain niiiiin käsittämätöntä, että ärsyttää nytkin pelkästään ajatella koko asiaa..

2. Olen aina tiennyt olevani järjestelmällinen ihminen (tykkään tehdä listoja asioista, tavaroiden oltava tietyillä paikoilla JA suorassa jne), mutta vammaistyötä opiskellessani tajusin, että olen jopa neuroottinen tietyissä asioissa. Kari kutsuukin mua välillä neuroosi-Mariksi, kun järjestelen jotain kaapin sisältöä lähestulkoon aakkosjärjestykseen. :P

3. Vielä muutama vuosi sitten toivoin, että en saisi niin järkyttäviä hermoromahduksia ja itkupotkuraivareita ihan mitättömistä asioista... inhosin tuota piirrettä itsessäni. Hävettikin. Nyt kun olen päässyt aikalailla eroon tuosta "tavastani" niin en pysty esimerkiksi lukemaan vanhoja päiväkirjojani ajoilta, kun olen kamalissa tunnekuohuissani avautunut sen sivuille... En tunnista ihmistä, joka ne on kirjoittanut. Minua kuitenkin kiinnostaisi tietää, että mikä perkele mua vaivasi nuo vuodet?! (Niin ja anteeksi niille, jotka niistä joutui kärsimään.)

4. Olen erittäin perhekeskeinen ihminen. Äiti, iskä, sisarukset, sisarusten puolisot ja lapset on kaikki mulle rakkaita. Niille ei kellekään kukaan saa koskaan tehdä mitään pahaa!

5. Minulla ei ole kovin montaa läheistä ystävää ja se johtuu siitä, että en helpolla päästä ihmisiä mun lähelle ja kerro asioistani. Mutta ne muutamat ystävät onkin maailman parhaat, enkä enempää tarvitsiskaan. <3 Isosiskoni on yksi näistä parhaimmista ystävistä. Olen myös kovin ylpeä siitä, että me ollaan ystäväni Sofian kanssa oltu hyvin läheisiä aina vuodesta 1996... peipe ai lav juu.

6. Minulla on huono itsetunto ja sen takia välitän ihan liikaa siitä mitä muut ihmiset minusta ajattelee... haluaisin, että kaikki tykkäis minusta vaikka se on todella lapsellista ja tiedän ettei sellaista ihmistä ole olemassakaan, josta kaikki tykkää.

7. Viihdyn yksin. Suorastaan nautin siitä, kun esimerkiksi Kari lähtee kungfu-treeneihin ja saan pari tuntia vaan olla omien ajatusteni kanssa (ja Porsamon). Myös viikonloppuja on välillä kiva viettää ihan yksin. Asua en kuitenkaan haluaisi enää koskaan yksin. Olin mieli maassa jatkuvalla syötöllä asuessani Säynätsalossa. Oli liian yksinäistä...

8. Luulin ennen etten koskaan osaisi 100 % luottaa toiseen ihmiseen... nyt olen vihdoin ymmärtänyt, että yritin vain luottaa vääriin henkilöihin. Jos toiseen ei voi luottaa pienissäkään asioissa, on turha luottaa isoissakaan. Olen myös huomannut, että on ensin luotettava itseensä ennenkuin voi luottaa toiseen. Aina en minäkään ole ollut se luotettavin ihminen...

9. Inhoan valehtelemista ja lupausten pettämistä.

10. Pidän persoonallisista ja ennenkaikkea AIDOISTA ihmisistä. :)

11. Jostain ihmeen syystä pidän kenkäkauppojen nahkaisesta hajusta sekä bensan tuoksusta huoltoasemilla. SNIFF SNIFF SNIFF!

12. Ala-asteella valehtelin muutamille luokkatovereilleni ja rinnakkaisluokkalaisilleni, että oikea nimeni on Susanna Mari, koska en tykännyt etunimestäni ollenkaan. (Oikeastihan olen siis Mari Susanna.)

13. Kovin moni puolituttu tai vähän kaukaisempi ystävä ei osaa kuvitella, eivätkä kuulemma edes usko, että osaisin olla suuttuessani mitenkään kamala. Todellisuus on jotain aivan muuta. Silloin kun suutun KUNNOLLA niin on leikki kaukana. Huutoraivarini päättyvät yleensä siihen, että mökötän ja itken jossain nurkassa jonkun aikaa ja sitten pyydän anteeksi.

14. Olen aina osannut kiukuttelun jalon taidon. Olen kuulemma mm. pienenä kaupassa ollessamme huutanut jollekin mummolle, että "EI MULLE SAA PUHUA!" kun tämä on yrittänyt udella, että "voi mikä se on pienen nätin tytön nimi?". Voin kertoa, että äitiä vähän hävetti...

15. Minussa on varmaan jonkinlainen vika, sillä vaikka olen nainen, en juurikaan välitä suklaasta. Salmiakkia sen sijaan voin syödä niin, että napa paukkuu. Muista karkeista sitten taas en niin kamalasti välitä vaan olen enemmänkin perso kaikelle suolaiselle. Feta-juusto, homejuustot, sipsit, popkornit, katkaravut... omnomnomnom!

16. Kun olimme kaksoisveljeni kanssa pieniä kutsui hän minua Mimmiksi ja minä häntä Kaakoksi. Olivat vissiin oikeat nimet turhan vaikeita pienille Pasasen kaksosille.

17. En ymmärrä muotivillitystä, jossa nuoret (ja valitettavasti vanhemmatkin) naiset käyttävät leggingsejä housuina... ne ei jumalauta ole housut!!!

18. Minua ärsyttävät ihmiset, jotka kyselevät että "No jokos te olette kohta naimisiin menossa/hankkimassa lapsia?". Sen pitäisi olla jokaisen oma asia ja vaikka se tuntuu niin järkyttävän monen olevan vaikeaa ymmärtää niin minä todellakin olen tyytyväinen elämääni tällaisena! Ei kaikkien tarvitse hankkia lapsia kaksvitosina ja mennä kihloihin parikymppisinä!Kunnioittakaa toisten ihmisten valintoja!

19. Minulla on lukollisessa kaapissa tallessa KAIKKI vanhat päiväkirjani ja myöskin suurin osa kirjeistä mitä olen koskaan saanut. Kirjoitan myös tämän nettiblogin lisäksi edelleen salaisempaa versiota ihan aitoon ja oikeaan paperiversio päiväkirjaan.

20. Pidän pinkin eri sävyistä kamalasti paljon nam. En siltikään omista kovinkaan montaa pinkkiä vaatetta... en koe, että se väri sopis mulle kovinkaan hyvin.

21. Minulla ei ajokorttia. Aiemmin minulla ei yksinkertaisesti ole ollut siihen varaa ja nyt tällä hetkellä tuntuu, että se olisi täysin tarpeetonkin. Pysyypähän kuolleisuus luvut pienempinä Suomessa.

22. Olin ensimmäistä kertaa lentokoneessa vasta tänä vuonna huhtikuussa. Kari on reissaillut aina paljon ja tartutti sen innon nyt minuunkin. Huhtikuussa oltiin viikko Ayia Napassa ja heinäkuussa viikko Lontoossa/Southamptonissa. Japanissa ja Ranskassa haluaisin ainakin vielä käydä.

23. Olen vähän liiankin eläinrakas... haluaisin mopsin, talvikon, kanin, kissanpennun jne jne. Onneks Kari vähän hillitsee onneks tätä mun eläintarhavillitystä... ja Porsamo myös osaltaan, koska se ei halua muita elukoita myöskään. Tällä hetkellä meidän lemmikkeinä ovat siis Porsamo-kissa, 12 mustatetraa ja partamonni.

24. Koen huonoa omatuntoa siitä, jos joudun olemaan sairaslomalla töistä... toivottavasti pääsen tästä ajattelumallista joskus eroon.

25. Tykkään lukea tosi paljon. Nyt olen lukemassa Sofi Oksasen Puhdistusta. Sitä ennen luin Ozzy Osbournen kirjan I am Ozzy ja sitä ennen Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen. Seuraavana olisi vuorossa Torey Haydenin Tiikerin lapsi.

**********************************

JA SITTEN! Loppukevennykseksi maailman pelottavin mies:

Syksy senkun etenee...

Ulkona on nytkin aivan ihana aurinkoinen ja vähän kirpsakka syyspäivä. Voisi jopa harkita jotain kävelylenkkiä, kun en ole leikkauksen jälkeen saanut käydä edes lenkkeilemässä. Haava on parantunut kyllä todella hyvin ja mustelmatkin kadonneet. Vähän haavakohta on kovan tuntuinen vielä, mutta eiköhän tämä tästä.

Viime viikonloppuna lähdettiin Karin kanssa juhlistamaan vuosipäivää Turkuun. Yövyttiin Sokos Hotel Hamburger Börsissä junior suitessa. Lauantaina käytiin kävelemässä ympäri Turkua ja myös vähän shoppailemassa (Kari osti 2 kauluspaitaa). Shoppailun päätteeksi piipahdettiin olusilla Hemingwaysissa, jonka jälkeen mentiin Alkon ja kaupan kautta hotellihuoneeseen. Korkattiin siinä pieni skumppapullo samalla kun pohdittiin mihin mentäisiin syömään. Miniläppäri oli mukana ja sieltä oli hyvä selailla eri ravintolavaihtoehtoja. Päädyttiin sitten lopulta kuitenkin kurjan sään takia hotellin alakertaan Oscarin olohuone ja keittiö-ravintolaan. Ruoka oli ihan mielettömän hyvää.
Ennen huoneeseen paluuta käytiin vielä hotellin baarissa juomassa Irish coffeet ja siiderit. Huoneessa katsottiin elokuva ja juotiin punaviiniä ja maisteltiin muutamaa erisorttista juustoa.
Liikaa kun ei kitannut alkoholia illalla (eikä ollut tarkotuskaan mitään perseitä siis vetää...) niin oli mukava heräillä aamulla kaikessa rauhassa ja hipsiä pikku hiljaa hotelliaamiaiselle. Allekirjoittanut söi varmaan ensimmäistä kertaa 20 vuoteen aamupalaksi puuroa ja hyvääpä se olikin... niinkuin kaikki muukin mitä oli tarjolla.
Ennen kotiin suuntaamista käytiin vielä Ruissalossa kasvitieteellisessä puutarhassa. Hieno paikka oli kyllä. Täytyisi joskus mennä sinne kesälläkin niin näkisi ruusutarhankin kunnolla kukoistuksessaan. Autossa kotimatkalla bongattiin vielä melkoisen upea sateenkaari. Kuva ei kyllä oikein imartele sitä...


Maanantaina oli ihan rehellisesti sanoen ihanaa palata töihin ja saada taas arki rullaamaan normaalisti. Työviikko oli kyllä melkoisen raskas (minun työelämäni tähän astisista ehdottomasti VAIKEIN), mutta sitäkin ihanampaa oli sitten taas saada viikonloppu lepäillä. Eilen oltiin Karin kanssa molemmat kampausmalleina kaveripariskunnan kauniimmalle osapuolelle. Itse tykkäsin ainakin omasta kampauksestani todella kovasti ja siinä samalla vähän sovittiin, että ensi kuussa menen sitten samaiseen paikkaan hiusten värjäykseen ja leikkaukseen. Kovasti sitä jo odottelen. :) Illalla käytiin vielä tämän kaveripariskunnan luona katsomassa Daybreakers elokuvaa ja syömässä ihan mielettömän hyvää pizzaa (kiitokset vaan vielä kokeille, nomnomnom). Kotiin palatessa Porsamo olikin sitten taas kovin huomionkipeällä tuulella ja koko loppu illan seuraili meitä kumpaakin, tuli syliin ja kehräsi kovasti. Siitä otuksesta kyllä huomaa, että se ei viihdy yhtään yksin... ihmiset on sille kovin tärkeitä.

Tälle tärkeälle karvapallolle ollaankin muuten tänään askarreltu Karin kanssa oma laatikko, johon saa sen tavarat kätevästi talteen. Laatikkohan tottakai kiinnosti heti rouva kissaa kovasti.

Laatikko... tai siis "Porsamon boksi" sisältää siis seuraavanlaista tilpehööriä: erilaisia palloja (joista 2 puuttuu vielä kuvasta, koska Portsu on todennäköisesti pyöritellyt ne taas sohvan alle tai muuhun jemma nimiseen piilopaikkaan), punaiset valjaat, tärisevä hiirilelu, Marko-"enolta" saatu kissanminttua sisältävä tiikeri-lelu, Canofite korvatippoja, ruisku taannoisesta antibioottikuurista, kaksi erilaista harjaa, laser vauhdikkaampiin leikkihetkiin ja rokotus - ja terveyskortti. Takana näkyvä kissa ei mahdu laatikkoon. Vaikka todennäköisesti haluaisikin.


Aluksi tulostettiin liian pieni lappu tuohon laatikkoon, joten siitä saatiin vielä hyvä lisä Porsamon kantokoppaan. Kantokopassa on ihana lehmäkuosinen viltti, joka on tehty minun ala-asteella ompelemasta kietaisuhameesta. :P

Melkoisen tehokas saikkuviikko ollut tähän mennessä. Maanantai meni ihan makoillessa kyllä ja katselin vaan telkkaria. Osittain sen takia, että oli vähän kuumeinen olo ja pelkäsin, että nyt se leikkaushaava on sitten tulehtunut... ohjeessa kun sanottiin, että jos kuume nousee yli 38 eikä laske vuorokaudessa, on otettava yhteys lääkäriin. Onneksi selvisin kuitenkin säikähdyksellä.

Eilen sitten sain jonkun ihme virtapiikin ja siivosin koko asunnon. Varoin kyllä ihan koko ajan tuota arpea, enkä siis nostellut mitään painavaa enkä tehnyt äkillisiä liikkeitä jne. Kerkesin toki eilenkin facebookkailemaan ja katselemaan telkkaria ja ihan vaan makoilemaan. Illalla ihmettelin, että mitä Porsamo maukuu parvekkeella... menin katsomaan ja Karin veli Esahan se siellä oli ulkopuolella rapsuttelemassa kissaa leuan alta. Esa tulikin sitten hetken päästä meille ja toi kakkupalaset mukanaan (Esalla oli synttärit vasta). Syötiin ne ihan kaksistaan eikä jätetty Karille yhtään, kun se oli vielä sillon kungfu-treeneissä, että lällällää! Sitten kun Kari tuli niin katseltiin Esan kuvia sen ja sen kaverien reilaus-reissulta. Olivat käyneet mm. auschwitzissa ja kyllä vaan hiljaseks veti ne kuvat sieltä ja kaikki mitä ne oppaat oli kertoilleet. Olis ihan mielenkiintonen kokemus käydä joskus itsekin siellä.

Tänään hain kellarista pari kassillista kirpparikamppeita ja karsin niistä pois sellasia, mitkä tuskin menee kaupaksi ja vien ne sitten Fidan lahjoituslaatikkoon jahka jaksan. Osan noista "gootti"-vaiheen vaatteistani laitoin jo huuto.netiin ihan kokeilumielessä, jos ne menisi siellä paremmin kaupaksi. Jos ei, niin sitten nekin menee kirpparipöytään kun tuossa syksymmällä sellainen taas varataan.
Noiden kirpparikamojen joukosta löytyi myös mun vanha löysän mallinen hupullinen t-paita. Meinasin sen ensin laittaa tuohon Fidalle menevään kassiin, mutta sitten päätinkin kokeilla vähän tuunata sitä ja tittididii, tällainen siitä tuli. Itse tykkään ainakin. Anteeksi meikittömyyteni, älkää peljästykö ihmiset armaat.

Vuosipäivä

2 vuotta (ja 1 päivä) sitten minä istuin linja-autossa matkalla Jyväskylästä Tampereelle. Jännitti ihan kamalasti. Olin tulossa ensimmäistä kertaa käymään miehen luona, jonka olin paria kuukautta aiemmin "tavannut" internetissä. Koulukaverit olivat ihmeissään, että "miten sä uskallat mennä tolleen vaan sen luokse, kun et tiedä siitä mitään?!". Järjellä ajateltuna kai se niin olikin, mutta omassa päässä päällimmäisenä huolena oli se, että luistaisiko juttu yhtä hyvin livenä kuin messengerissä ja puhelimessa.

Hymy nousi väkisin huulille, kun linja-auto kaartoi Tampereen bussiasemalle ja bongasin Karin vastaantulleiden joukosta. Kuvia oltiin toki nähty toisistamme jo aiemmin ja kyllä se helpotus oli, kun huomasi että sen näköinen mies siellä oli vastassa kun pitikin, eikä 20 kiloa lihonut "ne kuvat oli muutaman vuoden takaisia"-tyylinen ratkaisu. ;)
Asemalta lähdettiin sitten vähän hiljaisissa tunnelmissa kävelemään kohti Karin kämppää. Matkalla katselin, että onpas tutun näköisiä maisemia, eikä mennyt kovinkaan kauaa kun tajusin, että ystäväni Ossi asuu Karista noin 2 minuutin kävelymatkan päässä.
Karin luona sitten vähän rentouduttiin jo ja juttua alkoi syntyä paremmin kuin matkalla... mahdollisesti myös viinilasillisten ansiosta. Kari teki meille jotain hyvää pastaruokaa, jonka jälkeen katsottiin uusin Batman elokuva The Dark Knight ja syötiin popkornia. Taisinpa siinä vaiheessa uskaltautua jo Karin kainaloonkin ensimmäistä kertaa. Seuraavana päivänä käytiin kävelyllä ympäri Kalevaa ja hengailtiin muutenkin aika rauhassa ja tutustuttiin. Sunnuntaina kotiin lähtiessä olin aivan myyty ja ihastunut. Minun onnekseni tunne oli molemminpuolinen, eikä kauaakaan mennyt kun nähtiin taas.

1,5 vuotta jouduttiin kuitenkin elelemään etäsuhteessa, kun minulla oli koulu kesken Jyväskylässä. Rahaa paloi ja kaikki vkloput suurinpiirtein meni siinä, että jompi kumpi reissasi tuota Jyväskylä-Tampere väliä. Sen arvoista se kuitenkin oli.

Heinäkuussa 2009 tuli yksi suurimmista testauspisteistä eteen, kun Kari lähti kuukaudeksi kaverinsa kanssa Etelä-Amerikkaan reissaamaan. Ikävä oli valtava eikä kyyneliltä ja huolehtimisiltakaan vältytty tietenkään. Ehjänä mies tuli kuitenkin onneksi takaisin ja tuossa vaiheessa alettiin puhua, että voisin mahdollisesti muuttaa valmistumisen jälkeen Karin luokse Porsamon kanssa.
2010 tammikuussa se sitten tapahtuikin ja Karin oveen ilmestyi toinenkin sukunimi. Sain sitten sijaisuuksia päiväkoteihin Tampereella ja niistä kerättyä sen verran rahaa, että huhtikuussa käytiin ensimmäistä kertaa ulkomailla yhdessä (minähän en silloin ollut vielä edes koskaan ollut lentokoneessa). Tuon Ayia Napan reissun lisäksi kävimme myös kesällä pyörähtämässä viikon verran Lontoossa ja Southamptonissa.

Paljon ollaan jo koettu, mutta toivottavasti meillä on vielä loppuelämämme aikaa kokea kaikkea hienoa lisää.... Yhdessä.

Ohi on.

Ihmettelin aamulla miten rauhallinen olin. Ihan normaalisti pesin hampaat, kävin suihkussa, join aamukahvin jne. Yönkin nukuin todella hyvin. Oikeastaan vasta sairaalalla odotushuoneessa alkoi jännittää niin, että mahaa nipisteli. Kaikenlisäksi lääkäri oli myöhässä, joten pääsin toimenpidehuoneeseen noin puoli tuntia myöhässä. Onneksi Kari oli mukana ja rauhoitteli.

Kamalan kivaa ei ollut kyllä sekään, kun lääkäri siinä niitä näitä keskusteli hoitajien kanssa, kun minä makasin pöydällä liinalla peitettynä... "Koira taas valvotti viime yönä... en oo nukkunu kun 4 tuntia". Anteeksi vaan herkkänahkaisuuteni, mutta minusta tuollaista nyt ei pitäs potilaan kuullen mainostaa... Hyvin lääkäri hoiti kyllä hommansa, ei siinä mitään. Puudutepiikki toki sattui, mutta niinhän se aina. Kesken leikkauksen jouduttiin myös laittamaan vähän lisää, kun aloin tuntea saksien nipistelyn. Jollain tapaa häiritsi, kun alkoi miettiä miltä rinta mahtoi näyttää, kun lääkäri siinä sitä leikkaili ja kaiveli... Hoitajat kuitenkin kehuivat, että olin erinomaisen rauhallinen ja vähän siinä vitsiäkin heitettiin. Tärinä ja jännitys alkoikin sitten vasta kun ompeleet saatiin laitettua ja sain luvan pukea päälleni. Kädet tärisivät ihan kamalasti.
Sain hoito-ohjeet vielä mukaan ja viikon sairaslomaa. Sitten kotia kohti. Ääni väristen siinä matkalla autolle kerroin Karille sitten mitä kaikkea lääkäri sanoi. Kädet tärisivät vielä kotonakin tunnin verran ja ensimmäinen itkukin tuli päästettyä ulos (varmaan kumpainenkin johtui jännityksen laukeamisesta).
Mutta nyt se leikkaus on sitten tehty. Jännityksellä tässä vielä vähän odottelen, että kuinka kipeäksi tuo rinta tuosta tulee, mutta toistaiseksi ei ole kamalasti kipuillut.

Porsamokin otti hienosti vastaan kotona. Nostin sen syliin, eikä se rimpuillut pois vaan alkoi kehräillä. Vaatteitakin kun menin vaihtamaan niin se tuli vielä syliin... Ihan kuin olis tullut tarkastamaan, että onko sen ihmisellä kaikki hyvin. Hieno pieni kisulainen.


Mutta nytpä lopettelen, kun lähdetään kohta tosiaan Suolahtea kohti. Ihanaa. <3

Huomenna

Alkaa olla jännitys/ahdistus aika kova jo. Huomenna aamulla klo 9 se tapahtuu. Hassua ajatella, että tämä koko ruljanssi alkoi jo aikalailla tasan VUOSI sitten, kun tuo rinta alkoi kipuilla... marraskuussa 2009 selkisi, että siellä rinnassa tosiaan on jotain ylimääräistä. Kari tuli silloin välittömästi Suolahteen (olin silloin siellä työharjoittelussa) ja toi lohdutusnalleksi Untamon (kuvassa). Untamolla onkin sitten töitä huomisesta lähtien. Se saa luvan makoilla minun kanssa sohvalla parantelemassa ja katselemassa elokuvia ja sarjoja, kun Kari tekee töitä.


Tänään työpäivä meni niin nopeasti ettei paljoakaan ehtinyt asiaa miettiä, mutta kun saatiin tiimipalaveri loppuun ja aloin tehdä lähtöä, niin alkoi jännittää, kun työkaverit tsemppasivat ja vakuuttelivat, että hyvin se menee... Pukukopille kun pääsin niin oli jo täysi työ pitää kyyneleet sisällä. Tiedän, että se leikkaus on ihan pikku juttu, mutta tottakai se ahdistaa, kun en ole koskaan minkäänlaisessa leikkauksessa ollut. Muutenkin olen saanut olla suhteellisen rauhassa kaikkien terveysasioiden kanssa (toivottavasti jatkossakin). Hammaslääkärissäkin on porattu vain kerran ja sekin oli tosi pieni reikä eli todella nopea toimenpide. Murtumiakaan ei ole suurempia ollut, ainoastaan pikkurilli murtui pienenä, kun kaksoisveljeni nykäisi oven kiinni ja minulla oli sormi välissä.

Ainut hyvä puoli huomisessa on se, että Karin työpäivän jälkeen me laitetaan Porsamo koppaan ja lähdetään ajelemaan kohti Suolahtea. Viime vierailusta on kulunut jo melkein 2kk ja ikävä on sen mukainen. <3

5 yötä jouluun on...

Ei vaan. Huijasin. 5 yötä tuohon paikallispuudutuksella tehtävään leikkaukseen. Vähän se vaan alkaa jännittää jo, että kuinka kipeä se sitten on jälkeenpäin, toimiiko se puudutus niin hyvin etten OIKEASTI tunne mitään, paljonko joutuu oleen saikulla, jääkö arpi kuinka ruman näköseks jne jne jne. Noh, onneksi on vielä töitä ma-to, niin saa ainakin silloin muuta ajateltavaa. Ensimmäinen aamuvuoroviikko vieläpä. Saa nähä miten sitä saa aamuisin itsensä kammettua ylös lämpöisen peiton alta. Hyvä puoli on toki se, että pääsee sitten aikaisemmin kotiin... ihailemaan esimerkiksi tuota meidän uutta upeaa pyykkikoria. :P Ostettiin se tänään. Ennen tuossa paikalla oli ruma tummansininen muovinen pyykkikori. Porsamo halusi myös kuvaan luomaan lisää kauneutta ja harmoniaa. Tai sitten se oli vaan oma huomionkipeä itsensä.
Sen lisäksi tuli tänään ostettua tuulipuvuntakki (ja housut), joka kestää myös jonkin verran sadekeliä. Hassua, kun vielä muutama vuosi sitten vannoin etten ikinä ikinä ikinä osta tuulipukua. Kai tässä alkaa vaan tulla sitten vanhaksi. ;) Ei vaan, töissä tuo takki (ja ne housut, joita tuskin tulee sitten muualla pidettyäkään... en tykkää) on todella kätevä. Kuvassa on muuten päällä vielä takki kokoa 36, mutta jouduin vaihtamaan sen ja housut vielä kokoon 34, kun tajusin vasta kotona, että housujen lahkeet oli ihan järkyttävän pitkät ja takkikin vähän reilun kokoinen.
Takin lisäksi ostin tällaiset Gore-tex kengät. Nekin suurimmaksi osaksi töitä varten, mutta ovat kyllä niin kätevät ja mukavan tuntuiset jalassa, että varmasti tulee käytettyä muutenkin. Vielä pitäisi löytää työkengät sisällä käytettäviksi. Niitä lähden metsästämään varmaan sitten saikulla ollessa.

"Minulla on ikävä... minulla on suunnaton ikävä."

Kari sai syntymäpäivälahjaksi vanhemmiltaan lapsuudenkuvansa kehyksissä. Sijoitin sen sitten hyllylle meidän tietokonehuoneeseen. Sain ajatuksen etsiä siihen viereen itsestänikin jonkun lapsuudenkuvan. Sitä etsiessäni löysin vanhan valokuva-albumin, jossa on kuvia meidän perheen entisestä koirasta... Ressusta.

Voi mikä ikävä iskikään. Selasin kuvat läpi ja jokaisen kohdalla vatsassa tuntui pieni kouraisu. Se koira oli meille niin kamalan tärkeä. Eikä se oikeastaan ollut edes koira, vaan perheenjäsen. Jotkut ihmiset eivät ymmärrä sitä, että lemmikkeihin kiinnytään kuin ihmisiin... Sain Ressun siirryttyä paremmille metsästysmaille muutamaankin otteeseen kuulla, että "sehän oli VAAN koira!". Minun mielestäni ihmiset, jotka eivät ymmärrä tuota kiintymystä, saavat olla ymmärtämättä, mutta älkää tulko minun naamaani sitä hieromaan! Minulle eläimet on aina olleet tärkeitä... jopa tärkeämpiä kuin jotkut ihmiset.

Ressu oli aluksi isoveljeni ja hänen entisen avopuolisonsa koira. Muistan kuinka pelkäsin Ressua pienempänä, ala-asteikäisenä, koska sillä oli tapana hyppiä innostuessaan ja kaaduinkin pari kertaa sen takia. Isompana se pääsi tuosta tavasta eroon. Asuimme remontin ajan vanhempieni ja kaksoisveljeni kanssa isoveljelläni evakossa. Kun muuttopäivä tuli eteen ja pääsimme takaisin omaan kotiimme, hyppäsi Ressu muuttokuorman sekaan autoon. Ihankuin se olisi jo silloin aavistellut, että "minä muutan näiden ihmisten luokse."... silloin ei vielä niin käynyt, mutta erinäisten tapahtumien jälkeen Ressu muutti kuin muuttikin myöhemmin meille asumaan.
Se oli maailman kiltein ja suloisin koira. Ei purrut, ei haukkunut turhaan... ei mitään. Sillä oli tapana "hymyillä", kun sille tuttuja ihmisiä tuli kylään tai kun palasimme koulusta/töistä ja se juoksi ovelle vastaan. Tuo hymyileminen oli siis sitä, että se näytti hampaitaan ja heilutti häntäänsä villisti. Monet luulivatkin aluksi, että Ressu oli vihainen niinkuin koirat yleensä, kun ne paljastavat hampaansa, vaikka asianlaita oli aivan toinen tämän otuksen kohdalla. Sillä oli myös tapana haukahtaa aina kun ovikello soi. Vieläkin aina kun menen käymään vanhempieni luona ja soitan ovikelloa, jään odottamaan hetkeksi, että kohta Ressu haukahtaa.

Se päivä, kun jouduimme Ressusta luopumaan on yhä yksi surullisimmista päivistä minun elämäni aikana (ja varmasti myös äitin, iskän ja Markon...). Olimme puhuneet jo aiemmin moneen otteeseen, että Ressulle olisi parempi jos se pääsisi eläinten taivaaseen. Sen jalat alkoivat heikentyä, eikä se enää päässyt itse rappusia ylös. Silti muistan kuinka hirveältä tuntui, kun äiti ilmoitti että Ressulle on varattu aika piikille eläinlääkäriin. Itkin ihan kamalasti ja tuntui, että täytyy olla joku toinen keino... Olimme kuitenkin jo kokeilleet kaiken maailman luonnontuotteita ja melkein mitä tahansa, että Ressun jalat vielä toimisivat. Kaksoisveljeni ei pystynyt edes lähtemään mukaan eläinlääkäriin... hän jätti hyvästit Ressulle pihalla, kun se oli viimeisellä lenkillään. Eläinlääkärin pihassa myös isäni sanoi, ettei halua tulla sisälle. Niinpä minä ja äiti menimme Ressun kanssa... itse menin sen vuoksi, että halusin olla Ressun kanssa ihan loppuun saakka. Toimenpide oli nopea. Ressu nukahti lattialle, ja nostin sen pään syliini. Kun eläinlääkäri tuli huoneeseen takaisin ja sanoi, että "Ressun sydän on nyt pysähtynyt", tuntui kuin happi olisi loppunut siihen paikkaan ja olen varma, että sydämen särkyminen tuntuu juuri siltä... Ressun viimeisen matkan eläinlääkäriltä eläintenhautausmaalle pidimme sitä sylissä kaksoisveljeni kanssa ja silittelimme sen kuonoa.

Vaikka isäni joskus sanoikin, että ei enää koskaan kannata ottaa mitään lemmikkiä, kun niistä luopuminen on niin kamalan vaikeaa ja sydäntäsärkevää, niin olen kovin onnellinen siitä, että elämässäni on nytkin eräs karvapallo, kissani Porsamo. Tiedän, että itken taas kuin pieni lapsi, kun tuosta otuksesta aika jättää, mutta aivan niinkuin Ressunkin kohdalla; jokainen päivä on sen arvoinen.

Katson salaa Big Brotheria...

... No en sentään ihan salaa, mutta kuitenkin. Katson nyt vasta sunnuntaina tullutta Big Brother talkshowta. Joku vois kysyä, että miksi ylipäänsä katson kyseistä kakkaa. Siihenpä syy on se, että minä täten myönnän pitäväni tosi tv ohjelmista! No niin, nyt se on sanottu. Paraneminenhan alkaa ongelman myöntämisestä? Ja syy siihen miksi katson näitä jaksoja vasta nyt, on se että armas avopuolisoni taas ei pidä tosi tv-sarjoista. :P

Ajatus voi siis taas jonkusen verran katkeilla, kun töllötän telkkaria samalla.

Viikonloppuna oli kivaamukavaaihanaa. Ihana ystäväiseni Sofia tuli meille jo torstaina ja oli sunnuntaihin saakka meidän matalassa majassamme. Perjantaina käytiin lenkkeilemässä Sorsapuistossa Sofian kanssa (kuvassa siis Sofia beibeni), sillä aikaa kun Kari kävi juoksemassa. Sen jälkeen katseltiin leffa It's complicated ja syötiin herkkuja. Lauantaina käytiin Bonus-kirpparilla, Seppälässä ja H&M:llä. Löysin taas (niinkun melkeen joka kerta) vaatteita tuolta kyseiseltä kirpparilta. Ostin mustan neulepaidan ja sellaisen ruskean verkkoneuleen. Lisäksi löysin H&M:ltä ihan normaalin ruskean t-paidan työvaatteisiin. Töissä kun ei oikein viitsi bändipaitoja ja muita sellaisia pitää...
Töissä on edelleen mennyt kivasti. Ensi viikon perjantaista lähtienhän olen sitten sairaslomalla, kun joudun siihen leikkaukseen. Soittivat vielä tänään, että toimenpidettä aikaistettiin parilla tunnilla. Mikä ei kyllä varsinaisesti haittaa, koska unta en saa kuitenkaan edellisenä yönä, niin voin sitten nukkua rauhassa, kun pääsen takaisin kotiin. Elisaviihteellekin oon nauhotellut valmiiksi jo sarjoja ja elokuvia, että voin sitten sairaslomalla makoilla, ottaa iisisti ja katsella telkkaria. Sounds like a plan to me.

Mutta nyt... kettu kuittaa jälleen.

Olen selkä.

"Hän teki comebackin, vaikkei koskaan missään ollutkaan." niinkuin Kummelin biisissä lauletaan.

Ihan ensimmäiseksi alkukevennys, koska haluan olla erilainen nuori enkä siis voi laittaa LOPPUkevennystä. Tipahti tänään tuollainen mainos postiluukusta, jossa tarjottiin Osuuspankin asiakkaille Aamulehteä hieman edullisempaan hintaan... Tuo mainos ei vaan jostain syystä hirveästi herätä luottamusta. "Katso lähelle, näet pidemmälle." Mainoksen tekijällä on varmaan ollut myöskin pipo silmillä, kun tuollainen kirotusvire on päässyt läpi.

Sitten "asiaan". Kyllä se on vaan uskottava, että syksy teki ylläri-iskun. Viime viikolla meinasi vielä tukehtua ulkona ja nyt sataa vettä kun nimeltä mainitsemattoman naishenkilön peräpäästä ja kylmäkin on! Aamulla töihin lähtiessä oli 10 astetta lämmintä. Senpä kunniaksi muutin tätä blogin ulkoasuakin tällaiseksi tunnelmallisemmaksi. Tykkään kynttilöistä ihan kamalasti ja se on yksi syy minkä takia tämä syksyn tulo ei juurikaan ahdista... on ihanaa kun illat pimenee ja voi taas nauttia kynttilänvalosta.

Mutta syksyn kunniaksi voisin vähän muistella kesää...
Kevään säästin rahaa (tein sijaisuuksia eri päiväkodeissa Tampereella), että voin sitten kesälomalla tehdä oikeastaan mitä vaan päähän pälkähtää. Ja kiva kesäpä siitä sitten kehkeytyikin! Vierailin porukoilla Suolahdessa, isosiskolla Porissa, Terolla ja Kaisalla Jyväskylässä jne... Powerparkissa, Ilosaarirockissa, muutamalla mökkireissulla, Suomipopissa ja LONTOOSSAKIN tuli pyörähdettyä! Lontoo oli aivan mahtava paikka. Sinne voisin mennä joskus uudestaankin. Eikä matkaseurassakaan ollut vikaa (Kari <3). Kiva reissailla ihmisen kanssa, joka on matkustellut niin paljon, että osaa ottaa huomioon asioita ihan erilailla kun minä. Turvallinen olo koko ajan... Vaikka KERRAN Kari olikin reissun aikana väärässä ja minä oikeassa! Voitte olla varmoja, että herra Ruissalo kuulee tästä vielä muutamaan otteeseen. ;D

Kesä kun alkoi lähennellä loppuaan meinasi taas se samainen stressi iskeä, kun tuossa alkuvuodesta... rahat alkoivat olla lopussa eikä tietoakaan töistä. Bongasin kuitenkin sijaisrekisterin sivulta erään päiväkodin, johon etsittiin nimen omaan vammaistyöhön erikoistunutta lähihoitajaa. Laitoin hakemuksen ja pääsin haastatteluun. En uskonut, että saisin tuon paikan, mutta toisinpa kävi! Nyt on sitten töitä tiedossa aina jouluun saakka! (Jos en siis mokaa jotenkin... ja sitä en aio kyllä tehdä! :P) Toista viikkoa tässä nyt teen töitä siellä ja olen tykännyt kovastipaljonnam.

Tuossa edellisessä merkinnässä mainitsin tuosta fibroadenooma-asiasta. Kävin silloin alkuvuodesta kirurgin juttusilla ja hän sanoi, että kutsu tulee tuohon adenooman poistoon tuossa kevään mittaan... Vaan eipäs tullut. Meinasin jo soittaa sinne, mutta eilenpä postisetä (tai täti?) kävi vihdoin pudottamassa kirjeen luukusta. Tuo toimenpide on nyt sitten syyskuun alussa. Se on siis ihan paikallispuudutuksessa tehtävä vajaan tunnin operaatio, mutta saikkua siitä tulee... todella typerää näin pian joutua olemaan pois, mutta hoitaja sanoi kun soitin sinne tänään, että koska osa meidän ryhmän lapsista on nosteltavia, niin kyllä minun on se sairasloma otettava, ettei ompeleet irtoa. Vähän se jo jänskättää, mutta onpahan pois ajatuksista sekin sitten.

Olen muuten tässä tunnin verran enemmän tai vähemmän aktiivisesti tätä merkintää kirjoitellut ja pelannut samalla Farmvilleä, puhunut puhelimessa, vaihtanut vaatteet ja höpissyt Sofian kanssa naamakirjassa, että jos tuntuu että kirjoittajalla on ajatus vähän karkaillut niin se johtuu siitä, että näin on ihan tosiaankin käynyt. Mutta nyt lopettelen, että voin sitten taas puolen vuoden päästä palata astialle. Tack och adjö. ;)

Laiskuus...

... mikä ihana tekosyy. Eipä ole tullut kamalasti tännekään taas kirjoiteltua, vaikka aikaa olisi kyllä ollut. Sitä vaan aina ajattelee, että huomenna sitten.

Mistähän sitä alottaisi edes.

Noh, ihan ensinnäkin koska tiedän ettei tätä kamalan moni edes lue ja nämä asiat mitä tänne kirjoitan ei mitään salaisuuksia ole tarkoituskaan olla niin uskallan vähän valottaa tätä suurinta stressinluojaa . Elikäs tuossa vuoden lopulla sain tietää, että minulla on kaksi kasvainta rinnoissa. Niistä sitten otettiin ohutneulanäytteet ja onneksi osottautuivat hyvänlaatuisiksi fibroadenoomiksi (olette vapaat googlettamaan, minä en ala selittää tarkemmin mitä ne on). Nyt sitten ensi torstaina saan vihdoin asiaa eteenpäin ja pääsen kirurgin juttusille täällä Tampereella. Tarkoitus on, että ainakin tuo isompi fibroadenooma leikataan pois. Nämä leikkaukset tehdään yleensä paikallispuudutuksessa, joten toimenpide ei siis ole kovinkaan suuri. Pääseepähän noista pateista eroon. Mennyt vaan tuon koko touhun kanssa usko lääkäreiden ammattitaitoon... kävin nimittäin kahdella lääkärillä (julkinen ja yksityinen) ennen tuota ultraääntä, eivätkä he kumpikaan tunnustelemalla löytäneet mitään erikoista.
Lisäksi tuo aihe on vaivannut sen takia, että olen löytänyt googlen ihmeellisen maailman noiden myötä ja saanut hakutuloksista ties mitä uusia sairauksia itselleni aina veritulpista aivokasvaimiin ja levinneisiin rintasyöpiin. Ei olisi ollenkaan pahasta sellainen esto-ohjelma, joka sammuttaisi koko koneen jo siinä vaiheessa kun edes HARKITSEN joidenkin oireiden googlaamista.

Lisäksi selkä sekä niskat ja hartiat ovat päättäneet laittaa pottiin lisää panoksia. Huimaus ja kivut on lähes päivittäisiä. Perjantaina kävin ihan normi hierojalla, joka sai nyt onneksi ilmeisesti alaselästä "tukokset" pois. Ilmeisesti kuitenkin keskittyi liian vähän niskoihin ja hartioihin, koska tuo ah niin ihana huimaus on edelleen välillä läsnä. Jahka mustelmat paranee alaselästä niin lienee olla aika mennä niska-hartiahierontaan. Noiden kanssa ei meinaan kehtaa kyllä mennä mihinkään. :D

Mitäpäs muuta... Olin tuossa pari viikkoa porukoiden luona Suolahdessakin vierailemassa. Porsamo oli myös mukana ja meinaa nyt näköjään taas tuottaa neidille ongelmia totutella vähäisempään ruokamäärään. Luulee mokoma saavansa ruokaa aina kun ihmiset avaa jääkaapin. Jännä kyllä miten joka kerta kun Suolahdesta lähtee, niin tuntuu ihanalle päästä taas tänne Tampereelle takaisin, mutta toisaalta samalla tulee haikea olo ja jo valmiiksi ikävä kaksoisveljeä, isoveljiä ja vanhempia.

Kiva oli takaisin tulla kuitenkin. Sain oman tietokonepöydän tänne, mikä varmasti osaltaan auttaa noihin niskajumeihin, kun ei tule kyhjötettyä läppärin kanssa sohvalla kaksinkerroin (Paitsi, että nytkin kyhjötän.... :D).

Tulostelin eilen kehyksiin mulle tärkeitä valokuvia. Ne luo mulle henkilökohtasesti lisää kodintuntua. Kivat setät toi myös tänään isolla rekka-autolla Karin ostaman recliner-tuolin. Alkaa tämä "tietokonehuone" näyttää sille mille oli tarkoituskin. Ainut vaan, että minun herkkää sieluani kovasti korventaa nyt tuo matto, joka ei sovi tänne enää värien puolesta alkuunkaan. Vaikeaa on ihmislapsen elämä. ;(

Tänään laitoin myös Pirkanmaan oppisopimuskeskukselle sähköpostia ja tiedustelin vähän asioita... jotain sellaista olis siis kenties kiikarissa, mutta ei siitä vielä sen enempää.

TaNpereelta päivää!

No niin, sitä tosiaan ollaan sitten virallisesti taNperelaisia. Eipä tätä vielä oikein käsitä koko asiaa... paitsi ilmeisesti alitajuisesti, koska sain tuossa tosiaan lääkäriltä jo nukahtamislääkkeet, kun en muutamaan yöhön saanut nukuttua juuri ollenkaan (n. 2h per yö). Säpsähtelin aina kun meinasin nukahtaa, pyörin sängyssä asentoa vaihdellen, välillä oli kuuma välillä kylmä, vessassa piti rampata ja kaiken maailman pienemmät ja isommat asiat vaan pyöri päässä. Toissa iltana otin sitten nukkumaan mennessä tuon lääkkeen ja nukuin paljon paremmin yön. Viime yön nukuin jo ilman lääkettä, mutta hieman katkonaisesti edelleen... lääkärikin sanoi, että pitäisi nyt vaan antaa itselleen aikaa totutella uuteen elämäntilanteeseen (avoliitto, uusi kaupunki jne).

Mitäpäs muuta... eilen käytiin ostamassa akvaarioon fisuja. 12 kpl mustatetroja ja 1 partamonni. Parin viikon päästä ostetaan vielä muutama kääpiöpallokala. :) Vaatehuonetta ollaan tosiaan nyt remppailtu kanssa ja voi olla, että jo tänään saadaan ekat kamat sinne. On ollutkin melkoinen esterata tuo Karin työhuone, kun kamaa on kaikki nurkat täynnä. Vaatehuone piti rempata, koska siellä oli hyllyt laitettu tosi typerästi, eli tilaa ei ollu hyödynnetty parhaalla mahdollisella tavalla. Lisäks ne hyllyt oli likasen keltaset ja seinätkin on kai JOSKUS olleet valkoiset (tai siis nyt ne taas on, kun maalattiin ne).

Asiat sujuu siis muuten vallan mallikkaasti, mutta töitä pitäisi löytää... sain nimittäin vielä kaikenlisäksi kelalta ilouutisen; Karin tulojen takia en saa senttiäkään rahaa sieltä suuntimalta. Työkokemustakaan, kun ei tarpeeksi ole vielä kertynyt, niin en peruspäivärahallekaan yllä. Suhteellisen perseestä, mutta onneks on vähän tilillä vielä rahaa ja entisen asunnon takuuvuokrakin pitäs tipahdella tilille tässä kuussa...