"Minulla on ikävä... minulla on suunnaton ikävä."

Kari sai syntymäpäivälahjaksi vanhemmiltaan lapsuudenkuvansa kehyksissä. Sijoitin sen sitten hyllylle meidän tietokonehuoneeseen. Sain ajatuksen etsiä siihen viereen itsestänikin jonkun lapsuudenkuvan. Sitä etsiessäni löysin vanhan valokuva-albumin, jossa on kuvia meidän perheen entisestä koirasta... Ressusta.

Voi mikä ikävä iskikään. Selasin kuvat läpi ja jokaisen kohdalla vatsassa tuntui pieni kouraisu. Se koira oli meille niin kamalan tärkeä. Eikä se oikeastaan ollut edes koira, vaan perheenjäsen. Jotkut ihmiset eivät ymmärrä sitä, että lemmikkeihin kiinnytään kuin ihmisiin... Sain Ressun siirryttyä paremmille metsästysmaille muutamaankin otteeseen kuulla, että "sehän oli VAAN koira!". Minun mielestäni ihmiset, jotka eivät ymmärrä tuota kiintymystä, saavat olla ymmärtämättä, mutta älkää tulko minun naamaani sitä hieromaan! Minulle eläimet on aina olleet tärkeitä... jopa tärkeämpiä kuin jotkut ihmiset.

Ressu oli aluksi isoveljeni ja hänen entisen avopuolisonsa koira. Muistan kuinka pelkäsin Ressua pienempänä, ala-asteikäisenä, koska sillä oli tapana hyppiä innostuessaan ja kaaduinkin pari kertaa sen takia. Isompana se pääsi tuosta tavasta eroon. Asuimme remontin ajan vanhempieni ja kaksoisveljeni kanssa isoveljelläni evakossa. Kun muuttopäivä tuli eteen ja pääsimme takaisin omaan kotiimme, hyppäsi Ressu muuttokuorman sekaan autoon. Ihankuin se olisi jo silloin aavistellut, että "minä muutan näiden ihmisten luokse."... silloin ei vielä niin käynyt, mutta erinäisten tapahtumien jälkeen Ressu muutti kuin muuttikin myöhemmin meille asumaan.
Se oli maailman kiltein ja suloisin koira. Ei purrut, ei haukkunut turhaan... ei mitään. Sillä oli tapana "hymyillä", kun sille tuttuja ihmisiä tuli kylään tai kun palasimme koulusta/töistä ja se juoksi ovelle vastaan. Tuo hymyileminen oli siis sitä, että se näytti hampaitaan ja heilutti häntäänsä villisti. Monet luulivatkin aluksi, että Ressu oli vihainen niinkuin koirat yleensä, kun ne paljastavat hampaansa, vaikka asianlaita oli aivan toinen tämän otuksen kohdalla. Sillä oli myös tapana haukahtaa aina kun ovikello soi. Vieläkin aina kun menen käymään vanhempieni luona ja soitan ovikelloa, jään odottamaan hetkeksi, että kohta Ressu haukahtaa.

Se päivä, kun jouduimme Ressusta luopumaan on yhä yksi surullisimmista päivistä minun elämäni aikana (ja varmasti myös äitin, iskän ja Markon...). Olimme puhuneet jo aiemmin moneen otteeseen, että Ressulle olisi parempi jos se pääsisi eläinten taivaaseen. Sen jalat alkoivat heikentyä, eikä se enää päässyt itse rappusia ylös. Silti muistan kuinka hirveältä tuntui, kun äiti ilmoitti että Ressulle on varattu aika piikille eläinlääkäriin. Itkin ihan kamalasti ja tuntui, että täytyy olla joku toinen keino... Olimme kuitenkin jo kokeilleet kaiken maailman luonnontuotteita ja melkein mitä tahansa, että Ressun jalat vielä toimisivat. Kaksoisveljeni ei pystynyt edes lähtemään mukaan eläinlääkäriin... hän jätti hyvästit Ressulle pihalla, kun se oli viimeisellä lenkillään. Eläinlääkärin pihassa myös isäni sanoi, ettei halua tulla sisälle. Niinpä minä ja äiti menimme Ressun kanssa... itse menin sen vuoksi, että halusin olla Ressun kanssa ihan loppuun saakka. Toimenpide oli nopea. Ressu nukahti lattialle, ja nostin sen pään syliini. Kun eläinlääkäri tuli huoneeseen takaisin ja sanoi, että "Ressun sydän on nyt pysähtynyt", tuntui kuin happi olisi loppunut siihen paikkaan ja olen varma, että sydämen särkyminen tuntuu juuri siltä... Ressun viimeisen matkan eläinlääkäriltä eläintenhautausmaalle pidimme sitä sylissä kaksoisveljeni kanssa ja silittelimme sen kuonoa.

Vaikka isäni joskus sanoikin, että ei enää koskaan kannata ottaa mitään lemmikkiä, kun niistä luopuminen on niin kamalan vaikeaa ja sydäntäsärkevää, niin olen kovin onnellinen siitä, että elämässäni on nytkin eräs karvapallo, kissani Porsamo. Tiedän, että itken taas kuin pieni lapsi, kun tuosta otuksesta aika jättää, mutta aivan niinkuin Ressunkin kohdalla; jokainen päivä on sen arvoinen.