Ohi on.

Ihmettelin aamulla miten rauhallinen olin. Ihan normaalisti pesin hampaat, kävin suihkussa, join aamukahvin jne. Yönkin nukuin todella hyvin. Oikeastaan vasta sairaalalla odotushuoneessa alkoi jännittää niin, että mahaa nipisteli. Kaikenlisäksi lääkäri oli myöhässä, joten pääsin toimenpidehuoneeseen noin puoli tuntia myöhässä. Onneksi Kari oli mukana ja rauhoitteli.

Kamalan kivaa ei ollut kyllä sekään, kun lääkäri siinä niitä näitä keskusteli hoitajien kanssa, kun minä makasin pöydällä liinalla peitettynä... "Koira taas valvotti viime yönä... en oo nukkunu kun 4 tuntia". Anteeksi vaan herkkänahkaisuuteni, mutta minusta tuollaista nyt ei pitäs potilaan kuullen mainostaa... Hyvin lääkäri hoiti kyllä hommansa, ei siinä mitään. Puudutepiikki toki sattui, mutta niinhän se aina. Kesken leikkauksen jouduttiin myös laittamaan vähän lisää, kun aloin tuntea saksien nipistelyn. Jollain tapaa häiritsi, kun alkoi miettiä miltä rinta mahtoi näyttää, kun lääkäri siinä sitä leikkaili ja kaiveli... Hoitajat kuitenkin kehuivat, että olin erinomaisen rauhallinen ja vähän siinä vitsiäkin heitettiin. Tärinä ja jännitys alkoikin sitten vasta kun ompeleet saatiin laitettua ja sain luvan pukea päälleni. Kädet tärisivät ihan kamalasti.
Sain hoito-ohjeet vielä mukaan ja viikon sairaslomaa. Sitten kotia kohti. Ääni väristen siinä matkalla autolle kerroin Karille sitten mitä kaikkea lääkäri sanoi. Kädet tärisivät vielä kotonakin tunnin verran ja ensimmäinen itkukin tuli päästettyä ulos (varmaan kumpainenkin johtui jännityksen laukeamisesta).
Mutta nyt se leikkaus on sitten tehty. Jännityksellä tässä vielä vähän odottelen, että kuinka kipeäksi tuo rinta tuosta tulee, mutta toistaiseksi ei ole kamalasti kipuillut.

Porsamokin otti hienosti vastaan kotona. Nostin sen syliin, eikä se rimpuillut pois vaan alkoi kehräillä. Vaatteitakin kun menin vaihtamaan niin se tuli vielä syliin... Ihan kuin olis tullut tarkastamaan, että onko sen ihmisellä kaikki hyvin. Hieno pieni kisulainen.


Mutta nytpä lopettelen, kun lähdetään kohta tosiaan Suolahtea kohti. Ihanaa. <3

Huomenna

Alkaa olla jännitys/ahdistus aika kova jo. Huomenna aamulla klo 9 se tapahtuu. Hassua ajatella, että tämä koko ruljanssi alkoi jo aikalailla tasan VUOSI sitten, kun tuo rinta alkoi kipuilla... marraskuussa 2009 selkisi, että siellä rinnassa tosiaan on jotain ylimääräistä. Kari tuli silloin välittömästi Suolahteen (olin silloin siellä työharjoittelussa) ja toi lohdutusnalleksi Untamon (kuvassa). Untamolla onkin sitten töitä huomisesta lähtien. Se saa luvan makoilla minun kanssa sohvalla parantelemassa ja katselemassa elokuvia ja sarjoja, kun Kari tekee töitä.


Tänään työpäivä meni niin nopeasti ettei paljoakaan ehtinyt asiaa miettiä, mutta kun saatiin tiimipalaveri loppuun ja aloin tehdä lähtöä, niin alkoi jännittää, kun työkaverit tsemppasivat ja vakuuttelivat, että hyvin se menee... Pukukopille kun pääsin niin oli jo täysi työ pitää kyyneleet sisällä. Tiedän, että se leikkaus on ihan pikku juttu, mutta tottakai se ahdistaa, kun en ole koskaan minkäänlaisessa leikkauksessa ollut. Muutenkin olen saanut olla suhteellisen rauhassa kaikkien terveysasioiden kanssa (toivottavasti jatkossakin). Hammaslääkärissäkin on porattu vain kerran ja sekin oli tosi pieni reikä eli todella nopea toimenpide. Murtumiakaan ei ole suurempia ollut, ainoastaan pikkurilli murtui pienenä, kun kaksoisveljeni nykäisi oven kiinni ja minulla oli sormi välissä.

Ainut hyvä puoli huomisessa on se, että Karin työpäivän jälkeen me laitetaan Porsamo koppaan ja lähdetään ajelemaan kohti Suolahtea. Viime vierailusta on kulunut jo melkein 2kk ja ikävä on sen mukainen. <3

5 yötä jouluun on...

Ei vaan. Huijasin. 5 yötä tuohon paikallispuudutuksella tehtävään leikkaukseen. Vähän se vaan alkaa jännittää jo, että kuinka kipeä se sitten on jälkeenpäin, toimiiko se puudutus niin hyvin etten OIKEASTI tunne mitään, paljonko joutuu oleen saikulla, jääkö arpi kuinka ruman näköseks jne jne jne. Noh, onneksi on vielä töitä ma-to, niin saa ainakin silloin muuta ajateltavaa. Ensimmäinen aamuvuoroviikko vieläpä. Saa nähä miten sitä saa aamuisin itsensä kammettua ylös lämpöisen peiton alta. Hyvä puoli on toki se, että pääsee sitten aikaisemmin kotiin... ihailemaan esimerkiksi tuota meidän uutta upeaa pyykkikoria. :P Ostettiin se tänään. Ennen tuossa paikalla oli ruma tummansininen muovinen pyykkikori. Porsamo halusi myös kuvaan luomaan lisää kauneutta ja harmoniaa. Tai sitten se oli vaan oma huomionkipeä itsensä.
Sen lisäksi tuli tänään ostettua tuulipuvuntakki (ja housut), joka kestää myös jonkin verran sadekeliä. Hassua, kun vielä muutama vuosi sitten vannoin etten ikinä ikinä ikinä osta tuulipukua. Kai tässä alkaa vaan tulla sitten vanhaksi. ;) Ei vaan, töissä tuo takki (ja ne housut, joita tuskin tulee sitten muualla pidettyäkään... en tykkää) on todella kätevä. Kuvassa on muuten päällä vielä takki kokoa 36, mutta jouduin vaihtamaan sen ja housut vielä kokoon 34, kun tajusin vasta kotona, että housujen lahkeet oli ihan järkyttävän pitkät ja takkikin vähän reilun kokoinen.
Takin lisäksi ostin tällaiset Gore-tex kengät. Nekin suurimmaksi osaksi töitä varten, mutta ovat kyllä niin kätevät ja mukavan tuntuiset jalassa, että varmasti tulee käytettyä muutenkin. Vielä pitäisi löytää työkengät sisällä käytettäviksi. Niitä lähden metsästämään varmaan sitten saikulla ollessa.

"Minulla on ikävä... minulla on suunnaton ikävä."

Kari sai syntymäpäivälahjaksi vanhemmiltaan lapsuudenkuvansa kehyksissä. Sijoitin sen sitten hyllylle meidän tietokonehuoneeseen. Sain ajatuksen etsiä siihen viereen itsestänikin jonkun lapsuudenkuvan. Sitä etsiessäni löysin vanhan valokuva-albumin, jossa on kuvia meidän perheen entisestä koirasta... Ressusta.

Voi mikä ikävä iskikään. Selasin kuvat läpi ja jokaisen kohdalla vatsassa tuntui pieni kouraisu. Se koira oli meille niin kamalan tärkeä. Eikä se oikeastaan ollut edes koira, vaan perheenjäsen. Jotkut ihmiset eivät ymmärrä sitä, että lemmikkeihin kiinnytään kuin ihmisiin... Sain Ressun siirryttyä paremmille metsästysmaille muutamaankin otteeseen kuulla, että "sehän oli VAAN koira!". Minun mielestäni ihmiset, jotka eivät ymmärrä tuota kiintymystä, saavat olla ymmärtämättä, mutta älkää tulko minun naamaani sitä hieromaan! Minulle eläimet on aina olleet tärkeitä... jopa tärkeämpiä kuin jotkut ihmiset.

Ressu oli aluksi isoveljeni ja hänen entisen avopuolisonsa koira. Muistan kuinka pelkäsin Ressua pienempänä, ala-asteikäisenä, koska sillä oli tapana hyppiä innostuessaan ja kaaduinkin pari kertaa sen takia. Isompana se pääsi tuosta tavasta eroon. Asuimme remontin ajan vanhempieni ja kaksoisveljeni kanssa isoveljelläni evakossa. Kun muuttopäivä tuli eteen ja pääsimme takaisin omaan kotiimme, hyppäsi Ressu muuttokuorman sekaan autoon. Ihankuin se olisi jo silloin aavistellut, että "minä muutan näiden ihmisten luokse."... silloin ei vielä niin käynyt, mutta erinäisten tapahtumien jälkeen Ressu muutti kuin muuttikin myöhemmin meille asumaan.
Se oli maailman kiltein ja suloisin koira. Ei purrut, ei haukkunut turhaan... ei mitään. Sillä oli tapana "hymyillä", kun sille tuttuja ihmisiä tuli kylään tai kun palasimme koulusta/töistä ja se juoksi ovelle vastaan. Tuo hymyileminen oli siis sitä, että se näytti hampaitaan ja heilutti häntäänsä villisti. Monet luulivatkin aluksi, että Ressu oli vihainen niinkuin koirat yleensä, kun ne paljastavat hampaansa, vaikka asianlaita oli aivan toinen tämän otuksen kohdalla. Sillä oli myös tapana haukahtaa aina kun ovikello soi. Vieläkin aina kun menen käymään vanhempieni luona ja soitan ovikelloa, jään odottamaan hetkeksi, että kohta Ressu haukahtaa.

Se päivä, kun jouduimme Ressusta luopumaan on yhä yksi surullisimmista päivistä minun elämäni aikana (ja varmasti myös äitin, iskän ja Markon...). Olimme puhuneet jo aiemmin moneen otteeseen, että Ressulle olisi parempi jos se pääsisi eläinten taivaaseen. Sen jalat alkoivat heikentyä, eikä se enää päässyt itse rappusia ylös. Silti muistan kuinka hirveältä tuntui, kun äiti ilmoitti että Ressulle on varattu aika piikille eläinlääkäriin. Itkin ihan kamalasti ja tuntui, että täytyy olla joku toinen keino... Olimme kuitenkin jo kokeilleet kaiken maailman luonnontuotteita ja melkein mitä tahansa, että Ressun jalat vielä toimisivat. Kaksoisveljeni ei pystynyt edes lähtemään mukaan eläinlääkäriin... hän jätti hyvästit Ressulle pihalla, kun se oli viimeisellä lenkillään. Eläinlääkärin pihassa myös isäni sanoi, ettei halua tulla sisälle. Niinpä minä ja äiti menimme Ressun kanssa... itse menin sen vuoksi, että halusin olla Ressun kanssa ihan loppuun saakka. Toimenpide oli nopea. Ressu nukahti lattialle, ja nostin sen pään syliini. Kun eläinlääkäri tuli huoneeseen takaisin ja sanoi, että "Ressun sydän on nyt pysähtynyt", tuntui kuin happi olisi loppunut siihen paikkaan ja olen varma, että sydämen särkyminen tuntuu juuri siltä... Ressun viimeisen matkan eläinlääkäriltä eläintenhautausmaalle pidimme sitä sylissä kaksoisveljeni kanssa ja silittelimme sen kuonoa.

Vaikka isäni joskus sanoikin, että ei enää koskaan kannata ottaa mitään lemmikkiä, kun niistä luopuminen on niin kamalan vaikeaa ja sydäntäsärkevää, niin olen kovin onnellinen siitä, että elämässäni on nytkin eräs karvapallo, kissani Porsamo. Tiedän, että itken taas kuin pieni lapsi, kun tuosta otuksesta aika jättää, mutta aivan niinkuin Ressunkin kohdalla; jokainen päivä on sen arvoinen.

Katson salaa Big Brotheria...

... No en sentään ihan salaa, mutta kuitenkin. Katson nyt vasta sunnuntaina tullutta Big Brother talkshowta. Joku vois kysyä, että miksi ylipäänsä katson kyseistä kakkaa. Siihenpä syy on se, että minä täten myönnän pitäväni tosi tv ohjelmista! No niin, nyt se on sanottu. Paraneminenhan alkaa ongelman myöntämisestä? Ja syy siihen miksi katson näitä jaksoja vasta nyt, on se että armas avopuolisoni taas ei pidä tosi tv-sarjoista. :P

Ajatus voi siis taas jonkusen verran katkeilla, kun töllötän telkkaria samalla.

Viikonloppuna oli kivaamukavaaihanaa. Ihana ystäväiseni Sofia tuli meille jo torstaina ja oli sunnuntaihin saakka meidän matalassa majassamme. Perjantaina käytiin lenkkeilemässä Sorsapuistossa Sofian kanssa (kuvassa siis Sofia beibeni), sillä aikaa kun Kari kävi juoksemassa. Sen jälkeen katseltiin leffa It's complicated ja syötiin herkkuja. Lauantaina käytiin Bonus-kirpparilla, Seppälässä ja H&M:llä. Löysin taas (niinkun melkeen joka kerta) vaatteita tuolta kyseiseltä kirpparilta. Ostin mustan neulepaidan ja sellaisen ruskean verkkoneuleen. Lisäksi löysin H&M:ltä ihan normaalin ruskean t-paidan työvaatteisiin. Töissä kun ei oikein viitsi bändipaitoja ja muita sellaisia pitää...
Töissä on edelleen mennyt kivasti. Ensi viikon perjantaista lähtienhän olen sitten sairaslomalla, kun joudun siihen leikkaukseen. Soittivat vielä tänään, että toimenpidettä aikaistettiin parilla tunnilla. Mikä ei kyllä varsinaisesti haittaa, koska unta en saa kuitenkaan edellisenä yönä, niin voin sitten nukkua rauhassa, kun pääsen takaisin kotiin. Elisaviihteellekin oon nauhotellut valmiiksi jo sarjoja ja elokuvia, että voin sitten sairaslomalla makoilla, ottaa iisisti ja katsella telkkaria. Sounds like a plan to me.

Mutta nyt... kettu kuittaa jälleen.

Olen selkä.

"Hän teki comebackin, vaikkei koskaan missään ollutkaan." niinkuin Kummelin biisissä lauletaan.

Ihan ensimmäiseksi alkukevennys, koska haluan olla erilainen nuori enkä siis voi laittaa LOPPUkevennystä. Tipahti tänään tuollainen mainos postiluukusta, jossa tarjottiin Osuuspankin asiakkaille Aamulehteä hieman edullisempaan hintaan... Tuo mainos ei vaan jostain syystä hirveästi herätä luottamusta. "Katso lähelle, näet pidemmälle." Mainoksen tekijällä on varmaan ollut myöskin pipo silmillä, kun tuollainen kirotusvire on päässyt läpi.

Sitten "asiaan". Kyllä se on vaan uskottava, että syksy teki ylläri-iskun. Viime viikolla meinasi vielä tukehtua ulkona ja nyt sataa vettä kun nimeltä mainitsemattoman naishenkilön peräpäästä ja kylmäkin on! Aamulla töihin lähtiessä oli 10 astetta lämmintä. Senpä kunniaksi muutin tätä blogin ulkoasuakin tällaiseksi tunnelmallisemmaksi. Tykkään kynttilöistä ihan kamalasti ja se on yksi syy minkä takia tämä syksyn tulo ei juurikaan ahdista... on ihanaa kun illat pimenee ja voi taas nauttia kynttilänvalosta.

Mutta syksyn kunniaksi voisin vähän muistella kesää...
Kevään säästin rahaa (tein sijaisuuksia eri päiväkodeissa Tampereella), että voin sitten kesälomalla tehdä oikeastaan mitä vaan päähän pälkähtää. Ja kiva kesäpä siitä sitten kehkeytyikin! Vierailin porukoilla Suolahdessa, isosiskolla Porissa, Terolla ja Kaisalla Jyväskylässä jne... Powerparkissa, Ilosaarirockissa, muutamalla mökkireissulla, Suomipopissa ja LONTOOSSAKIN tuli pyörähdettyä! Lontoo oli aivan mahtava paikka. Sinne voisin mennä joskus uudestaankin. Eikä matkaseurassakaan ollut vikaa (Kari <3). Kiva reissailla ihmisen kanssa, joka on matkustellut niin paljon, että osaa ottaa huomioon asioita ihan erilailla kun minä. Turvallinen olo koko ajan... Vaikka KERRAN Kari olikin reissun aikana väärässä ja minä oikeassa! Voitte olla varmoja, että herra Ruissalo kuulee tästä vielä muutamaan otteeseen. ;D

Kesä kun alkoi lähennellä loppuaan meinasi taas se samainen stressi iskeä, kun tuossa alkuvuodesta... rahat alkoivat olla lopussa eikä tietoakaan töistä. Bongasin kuitenkin sijaisrekisterin sivulta erään päiväkodin, johon etsittiin nimen omaan vammaistyöhön erikoistunutta lähihoitajaa. Laitoin hakemuksen ja pääsin haastatteluun. En uskonut, että saisin tuon paikan, mutta toisinpa kävi! Nyt on sitten töitä tiedossa aina jouluun saakka! (Jos en siis mokaa jotenkin... ja sitä en aio kyllä tehdä! :P) Toista viikkoa tässä nyt teen töitä siellä ja olen tykännyt kovastipaljonnam.

Tuossa edellisessä merkinnässä mainitsin tuosta fibroadenooma-asiasta. Kävin silloin alkuvuodesta kirurgin juttusilla ja hän sanoi, että kutsu tulee tuohon adenooman poistoon tuossa kevään mittaan... Vaan eipäs tullut. Meinasin jo soittaa sinne, mutta eilenpä postisetä (tai täti?) kävi vihdoin pudottamassa kirjeen luukusta. Tuo toimenpide on nyt sitten syyskuun alussa. Se on siis ihan paikallispuudutuksessa tehtävä vajaan tunnin operaatio, mutta saikkua siitä tulee... todella typerää näin pian joutua olemaan pois, mutta hoitaja sanoi kun soitin sinne tänään, että koska osa meidän ryhmän lapsista on nosteltavia, niin kyllä minun on se sairasloma otettava, ettei ompeleet irtoa. Vähän se jo jänskättää, mutta onpahan pois ajatuksista sekin sitten.

Olen muuten tässä tunnin verran enemmän tai vähemmän aktiivisesti tätä merkintää kirjoitellut ja pelannut samalla Farmvilleä, puhunut puhelimessa, vaihtanut vaatteet ja höpissyt Sofian kanssa naamakirjassa, että jos tuntuu että kirjoittajalla on ajatus vähän karkaillut niin se johtuu siitä, että näin on ihan tosiaankin käynyt. Mutta nyt lopettelen, että voin sitten taas puolen vuoden päästä palata astialle. Tack och adjö. ;)

Laiskuus...

... mikä ihana tekosyy. Eipä ole tullut kamalasti tännekään taas kirjoiteltua, vaikka aikaa olisi kyllä ollut. Sitä vaan aina ajattelee, että huomenna sitten.

Mistähän sitä alottaisi edes.

Noh, ihan ensinnäkin koska tiedän ettei tätä kamalan moni edes lue ja nämä asiat mitä tänne kirjoitan ei mitään salaisuuksia ole tarkoituskaan olla niin uskallan vähän valottaa tätä suurinta stressinluojaa . Elikäs tuossa vuoden lopulla sain tietää, että minulla on kaksi kasvainta rinnoissa. Niistä sitten otettiin ohutneulanäytteet ja onneksi osottautuivat hyvänlaatuisiksi fibroadenoomiksi (olette vapaat googlettamaan, minä en ala selittää tarkemmin mitä ne on). Nyt sitten ensi torstaina saan vihdoin asiaa eteenpäin ja pääsen kirurgin juttusille täällä Tampereella. Tarkoitus on, että ainakin tuo isompi fibroadenooma leikataan pois. Nämä leikkaukset tehdään yleensä paikallispuudutuksessa, joten toimenpide ei siis ole kovinkaan suuri. Pääseepähän noista pateista eroon. Mennyt vaan tuon koko touhun kanssa usko lääkäreiden ammattitaitoon... kävin nimittäin kahdella lääkärillä (julkinen ja yksityinen) ennen tuota ultraääntä, eivätkä he kumpikaan tunnustelemalla löytäneet mitään erikoista.
Lisäksi tuo aihe on vaivannut sen takia, että olen löytänyt googlen ihmeellisen maailman noiden myötä ja saanut hakutuloksista ties mitä uusia sairauksia itselleni aina veritulpista aivokasvaimiin ja levinneisiin rintasyöpiin. Ei olisi ollenkaan pahasta sellainen esto-ohjelma, joka sammuttaisi koko koneen jo siinä vaiheessa kun edes HARKITSEN joidenkin oireiden googlaamista.

Lisäksi selkä sekä niskat ja hartiat ovat päättäneet laittaa pottiin lisää panoksia. Huimaus ja kivut on lähes päivittäisiä. Perjantaina kävin ihan normi hierojalla, joka sai nyt onneksi ilmeisesti alaselästä "tukokset" pois. Ilmeisesti kuitenkin keskittyi liian vähän niskoihin ja hartioihin, koska tuo ah niin ihana huimaus on edelleen välillä läsnä. Jahka mustelmat paranee alaselästä niin lienee olla aika mennä niska-hartiahierontaan. Noiden kanssa ei meinaan kehtaa kyllä mennä mihinkään. :D

Mitäpäs muuta... Olin tuossa pari viikkoa porukoiden luona Suolahdessakin vierailemassa. Porsamo oli myös mukana ja meinaa nyt näköjään taas tuottaa neidille ongelmia totutella vähäisempään ruokamäärään. Luulee mokoma saavansa ruokaa aina kun ihmiset avaa jääkaapin. Jännä kyllä miten joka kerta kun Suolahdesta lähtee, niin tuntuu ihanalle päästä taas tänne Tampereelle takaisin, mutta toisaalta samalla tulee haikea olo ja jo valmiiksi ikävä kaksoisveljeä, isoveljiä ja vanhempia.

Kiva oli takaisin tulla kuitenkin. Sain oman tietokonepöydän tänne, mikä varmasti osaltaan auttaa noihin niskajumeihin, kun ei tule kyhjötettyä läppärin kanssa sohvalla kaksinkerroin (Paitsi, että nytkin kyhjötän.... :D).

Tulostelin eilen kehyksiin mulle tärkeitä valokuvia. Ne luo mulle henkilökohtasesti lisää kodintuntua. Kivat setät toi myös tänään isolla rekka-autolla Karin ostaman recliner-tuolin. Alkaa tämä "tietokonehuone" näyttää sille mille oli tarkoituskin. Ainut vaan, että minun herkkää sieluani kovasti korventaa nyt tuo matto, joka ei sovi tänne enää värien puolesta alkuunkaan. Vaikeaa on ihmislapsen elämä. ;(

Tänään laitoin myös Pirkanmaan oppisopimuskeskukselle sähköpostia ja tiedustelin vähän asioita... jotain sellaista olis siis kenties kiikarissa, mutta ei siitä vielä sen enempää.