Syksy senkun etenee...

Ulkona on nytkin aivan ihana aurinkoinen ja vähän kirpsakka syyspäivä. Voisi jopa harkita jotain kävelylenkkiä, kun en ole leikkauksen jälkeen saanut käydä edes lenkkeilemässä. Haava on parantunut kyllä todella hyvin ja mustelmatkin kadonneet. Vähän haavakohta on kovan tuntuinen vielä, mutta eiköhän tämä tästä.

Viime viikonloppuna lähdettiin Karin kanssa juhlistamaan vuosipäivää Turkuun. Yövyttiin Sokos Hotel Hamburger Börsissä junior suitessa. Lauantaina käytiin kävelemässä ympäri Turkua ja myös vähän shoppailemassa (Kari osti 2 kauluspaitaa). Shoppailun päätteeksi piipahdettiin olusilla Hemingwaysissa, jonka jälkeen mentiin Alkon ja kaupan kautta hotellihuoneeseen. Korkattiin siinä pieni skumppapullo samalla kun pohdittiin mihin mentäisiin syömään. Miniläppäri oli mukana ja sieltä oli hyvä selailla eri ravintolavaihtoehtoja. Päädyttiin sitten lopulta kuitenkin kurjan sään takia hotellin alakertaan Oscarin olohuone ja keittiö-ravintolaan. Ruoka oli ihan mielettömän hyvää.
Ennen huoneeseen paluuta käytiin vielä hotellin baarissa juomassa Irish coffeet ja siiderit. Huoneessa katsottiin elokuva ja juotiin punaviiniä ja maisteltiin muutamaa erisorttista juustoa.
Liikaa kun ei kitannut alkoholia illalla (eikä ollut tarkotuskaan mitään perseitä siis vetää...) niin oli mukava heräillä aamulla kaikessa rauhassa ja hipsiä pikku hiljaa hotelliaamiaiselle. Allekirjoittanut söi varmaan ensimmäistä kertaa 20 vuoteen aamupalaksi puuroa ja hyvääpä se olikin... niinkuin kaikki muukin mitä oli tarjolla.
Ennen kotiin suuntaamista käytiin vielä Ruissalossa kasvitieteellisessä puutarhassa. Hieno paikka oli kyllä. Täytyisi joskus mennä sinne kesälläkin niin näkisi ruusutarhankin kunnolla kukoistuksessaan. Autossa kotimatkalla bongattiin vielä melkoisen upea sateenkaari. Kuva ei kyllä oikein imartele sitä...


Maanantaina oli ihan rehellisesti sanoen ihanaa palata töihin ja saada taas arki rullaamaan normaalisti. Työviikko oli kyllä melkoisen raskas (minun työelämäni tähän astisista ehdottomasti VAIKEIN), mutta sitäkin ihanampaa oli sitten taas saada viikonloppu lepäillä. Eilen oltiin Karin kanssa molemmat kampausmalleina kaveripariskunnan kauniimmalle osapuolelle. Itse tykkäsin ainakin omasta kampauksestani todella kovasti ja siinä samalla vähän sovittiin, että ensi kuussa menen sitten samaiseen paikkaan hiusten värjäykseen ja leikkaukseen. Kovasti sitä jo odottelen. :) Illalla käytiin vielä tämän kaveripariskunnan luona katsomassa Daybreakers elokuvaa ja syömässä ihan mielettömän hyvää pizzaa (kiitokset vaan vielä kokeille, nomnomnom). Kotiin palatessa Porsamo olikin sitten taas kovin huomionkipeällä tuulella ja koko loppu illan seuraili meitä kumpaakin, tuli syliin ja kehräsi kovasti. Siitä otuksesta kyllä huomaa, että se ei viihdy yhtään yksin... ihmiset on sille kovin tärkeitä.

Tälle tärkeälle karvapallolle ollaankin muuten tänään askarreltu Karin kanssa oma laatikko, johon saa sen tavarat kätevästi talteen. Laatikkohan tottakai kiinnosti heti rouva kissaa kovasti.

Laatikko... tai siis "Porsamon boksi" sisältää siis seuraavanlaista tilpehööriä: erilaisia palloja (joista 2 puuttuu vielä kuvasta, koska Portsu on todennäköisesti pyöritellyt ne taas sohvan alle tai muuhun jemma nimiseen piilopaikkaan), punaiset valjaat, tärisevä hiirilelu, Marko-"enolta" saatu kissanminttua sisältävä tiikeri-lelu, Canofite korvatippoja, ruisku taannoisesta antibioottikuurista, kaksi erilaista harjaa, laser vauhdikkaampiin leikkihetkiin ja rokotus - ja terveyskortti. Takana näkyvä kissa ei mahdu laatikkoon. Vaikka todennäköisesti haluaisikin.


Aluksi tulostettiin liian pieni lappu tuohon laatikkoon, joten siitä saatiin vielä hyvä lisä Porsamon kantokoppaan. Kantokopassa on ihana lehmäkuosinen viltti, joka on tehty minun ala-asteella ompelemasta kietaisuhameesta. :P

Melkoisen tehokas saikkuviikko ollut tähän mennessä. Maanantai meni ihan makoillessa kyllä ja katselin vaan telkkaria. Osittain sen takia, että oli vähän kuumeinen olo ja pelkäsin, että nyt se leikkaushaava on sitten tulehtunut... ohjeessa kun sanottiin, että jos kuume nousee yli 38 eikä laske vuorokaudessa, on otettava yhteys lääkäriin. Onneksi selvisin kuitenkin säikähdyksellä.

Eilen sitten sain jonkun ihme virtapiikin ja siivosin koko asunnon. Varoin kyllä ihan koko ajan tuota arpea, enkä siis nostellut mitään painavaa enkä tehnyt äkillisiä liikkeitä jne. Kerkesin toki eilenkin facebookkailemaan ja katselemaan telkkaria ja ihan vaan makoilemaan. Illalla ihmettelin, että mitä Porsamo maukuu parvekkeella... menin katsomaan ja Karin veli Esahan se siellä oli ulkopuolella rapsuttelemassa kissaa leuan alta. Esa tulikin sitten hetken päästä meille ja toi kakkupalaset mukanaan (Esalla oli synttärit vasta). Syötiin ne ihan kaksistaan eikä jätetty Karille yhtään, kun se oli vielä sillon kungfu-treeneissä, että lällällää! Sitten kun Kari tuli niin katseltiin Esan kuvia sen ja sen kaverien reilaus-reissulta. Olivat käyneet mm. auschwitzissa ja kyllä vaan hiljaseks veti ne kuvat sieltä ja kaikki mitä ne oppaat oli kertoilleet. Olis ihan mielenkiintonen kokemus käydä joskus itsekin siellä.

Tänään hain kellarista pari kassillista kirpparikamppeita ja karsin niistä pois sellasia, mitkä tuskin menee kaupaksi ja vien ne sitten Fidan lahjoituslaatikkoon jahka jaksan. Osan noista "gootti"-vaiheen vaatteistani laitoin jo huuto.netiin ihan kokeilumielessä, jos ne menisi siellä paremmin kaupaksi. Jos ei, niin sitten nekin menee kirpparipöytään kun tuossa syksymmällä sellainen taas varataan.
Noiden kirpparikamojen joukosta löytyi myös mun vanha löysän mallinen hupullinen t-paita. Meinasin sen ensin laittaa tuohon Fidalle menevään kassiin, mutta sitten päätinkin kokeilla vähän tuunata sitä ja tittididii, tällainen siitä tuli. Itse tykkään ainakin. Anteeksi meikittömyyteni, älkää peljästykö ihmiset armaat.

Vuosipäivä

2 vuotta (ja 1 päivä) sitten minä istuin linja-autossa matkalla Jyväskylästä Tampereelle. Jännitti ihan kamalasti. Olin tulossa ensimmäistä kertaa käymään miehen luona, jonka olin paria kuukautta aiemmin "tavannut" internetissä. Koulukaverit olivat ihmeissään, että "miten sä uskallat mennä tolleen vaan sen luokse, kun et tiedä siitä mitään?!". Järjellä ajateltuna kai se niin olikin, mutta omassa päässä päällimmäisenä huolena oli se, että luistaisiko juttu yhtä hyvin livenä kuin messengerissä ja puhelimessa.

Hymy nousi väkisin huulille, kun linja-auto kaartoi Tampereen bussiasemalle ja bongasin Karin vastaantulleiden joukosta. Kuvia oltiin toki nähty toisistamme jo aiemmin ja kyllä se helpotus oli, kun huomasi että sen näköinen mies siellä oli vastassa kun pitikin, eikä 20 kiloa lihonut "ne kuvat oli muutaman vuoden takaisia"-tyylinen ratkaisu. ;)
Asemalta lähdettiin sitten vähän hiljaisissa tunnelmissa kävelemään kohti Karin kämppää. Matkalla katselin, että onpas tutun näköisiä maisemia, eikä mennyt kovinkaan kauaa kun tajusin, että ystäväni Ossi asuu Karista noin 2 minuutin kävelymatkan päässä.
Karin luona sitten vähän rentouduttiin jo ja juttua alkoi syntyä paremmin kuin matkalla... mahdollisesti myös viinilasillisten ansiosta. Kari teki meille jotain hyvää pastaruokaa, jonka jälkeen katsottiin uusin Batman elokuva The Dark Knight ja syötiin popkornia. Taisinpa siinä vaiheessa uskaltautua jo Karin kainaloonkin ensimmäistä kertaa. Seuraavana päivänä käytiin kävelyllä ympäri Kalevaa ja hengailtiin muutenkin aika rauhassa ja tutustuttiin. Sunnuntaina kotiin lähtiessä olin aivan myyty ja ihastunut. Minun onnekseni tunne oli molemminpuolinen, eikä kauaakaan mennyt kun nähtiin taas.

1,5 vuotta jouduttiin kuitenkin elelemään etäsuhteessa, kun minulla oli koulu kesken Jyväskylässä. Rahaa paloi ja kaikki vkloput suurinpiirtein meni siinä, että jompi kumpi reissasi tuota Jyväskylä-Tampere väliä. Sen arvoista se kuitenkin oli.

Heinäkuussa 2009 tuli yksi suurimmista testauspisteistä eteen, kun Kari lähti kuukaudeksi kaverinsa kanssa Etelä-Amerikkaan reissaamaan. Ikävä oli valtava eikä kyyneliltä ja huolehtimisiltakaan vältytty tietenkään. Ehjänä mies tuli kuitenkin onneksi takaisin ja tuossa vaiheessa alettiin puhua, että voisin mahdollisesti muuttaa valmistumisen jälkeen Karin luokse Porsamon kanssa.
2010 tammikuussa se sitten tapahtuikin ja Karin oveen ilmestyi toinenkin sukunimi. Sain sitten sijaisuuksia päiväkoteihin Tampereella ja niistä kerättyä sen verran rahaa, että huhtikuussa käytiin ensimmäistä kertaa ulkomailla yhdessä (minähän en silloin ollut vielä edes koskaan ollut lentokoneessa). Tuon Ayia Napan reissun lisäksi kävimme myös kesällä pyörähtämässä viikon verran Lontoossa ja Southamptonissa.

Paljon ollaan jo koettu, mutta toivottavasti meillä on vielä loppuelämämme aikaa kokea kaikkea hienoa lisää.... Yhdessä.

Ohi on.

Ihmettelin aamulla miten rauhallinen olin. Ihan normaalisti pesin hampaat, kävin suihkussa, join aamukahvin jne. Yönkin nukuin todella hyvin. Oikeastaan vasta sairaalalla odotushuoneessa alkoi jännittää niin, että mahaa nipisteli. Kaikenlisäksi lääkäri oli myöhässä, joten pääsin toimenpidehuoneeseen noin puoli tuntia myöhässä. Onneksi Kari oli mukana ja rauhoitteli.

Kamalan kivaa ei ollut kyllä sekään, kun lääkäri siinä niitä näitä keskusteli hoitajien kanssa, kun minä makasin pöydällä liinalla peitettynä... "Koira taas valvotti viime yönä... en oo nukkunu kun 4 tuntia". Anteeksi vaan herkkänahkaisuuteni, mutta minusta tuollaista nyt ei pitäs potilaan kuullen mainostaa... Hyvin lääkäri hoiti kyllä hommansa, ei siinä mitään. Puudutepiikki toki sattui, mutta niinhän se aina. Kesken leikkauksen jouduttiin myös laittamaan vähän lisää, kun aloin tuntea saksien nipistelyn. Jollain tapaa häiritsi, kun alkoi miettiä miltä rinta mahtoi näyttää, kun lääkäri siinä sitä leikkaili ja kaiveli... Hoitajat kuitenkin kehuivat, että olin erinomaisen rauhallinen ja vähän siinä vitsiäkin heitettiin. Tärinä ja jännitys alkoikin sitten vasta kun ompeleet saatiin laitettua ja sain luvan pukea päälleni. Kädet tärisivät ihan kamalasti.
Sain hoito-ohjeet vielä mukaan ja viikon sairaslomaa. Sitten kotia kohti. Ääni väristen siinä matkalla autolle kerroin Karille sitten mitä kaikkea lääkäri sanoi. Kädet tärisivät vielä kotonakin tunnin verran ja ensimmäinen itkukin tuli päästettyä ulos (varmaan kumpainenkin johtui jännityksen laukeamisesta).
Mutta nyt se leikkaus on sitten tehty. Jännityksellä tässä vielä vähän odottelen, että kuinka kipeäksi tuo rinta tuosta tulee, mutta toistaiseksi ei ole kamalasti kipuillut.

Porsamokin otti hienosti vastaan kotona. Nostin sen syliin, eikä se rimpuillut pois vaan alkoi kehräillä. Vaatteitakin kun menin vaihtamaan niin se tuli vielä syliin... Ihan kuin olis tullut tarkastamaan, että onko sen ihmisellä kaikki hyvin. Hieno pieni kisulainen.


Mutta nytpä lopettelen, kun lähdetään kohta tosiaan Suolahtea kohti. Ihanaa. <3

Huomenna

Alkaa olla jännitys/ahdistus aika kova jo. Huomenna aamulla klo 9 se tapahtuu. Hassua ajatella, että tämä koko ruljanssi alkoi jo aikalailla tasan VUOSI sitten, kun tuo rinta alkoi kipuilla... marraskuussa 2009 selkisi, että siellä rinnassa tosiaan on jotain ylimääräistä. Kari tuli silloin välittömästi Suolahteen (olin silloin siellä työharjoittelussa) ja toi lohdutusnalleksi Untamon (kuvassa). Untamolla onkin sitten töitä huomisesta lähtien. Se saa luvan makoilla minun kanssa sohvalla parantelemassa ja katselemassa elokuvia ja sarjoja, kun Kari tekee töitä.


Tänään työpäivä meni niin nopeasti ettei paljoakaan ehtinyt asiaa miettiä, mutta kun saatiin tiimipalaveri loppuun ja aloin tehdä lähtöä, niin alkoi jännittää, kun työkaverit tsemppasivat ja vakuuttelivat, että hyvin se menee... Pukukopille kun pääsin niin oli jo täysi työ pitää kyyneleet sisällä. Tiedän, että se leikkaus on ihan pikku juttu, mutta tottakai se ahdistaa, kun en ole koskaan minkäänlaisessa leikkauksessa ollut. Muutenkin olen saanut olla suhteellisen rauhassa kaikkien terveysasioiden kanssa (toivottavasti jatkossakin). Hammaslääkärissäkin on porattu vain kerran ja sekin oli tosi pieni reikä eli todella nopea toimenpide. Murtumiakaan ei ole suurempia ollut, ainoastaan pikkurilli murtui pienenä, kun kaksoisveljeni nykäisi oven kiinni ja minulla oli sormi välissä.

Ainut hyvä puoli huomisessa on se, että Karin työpäivän jälkeen me laitetaan Porsamo koppaan ja lähdetään ajelemaan kohti Suolahtea. Viime vierailusta on kulunut jo melkein 2kk ja ikävä on sen mukainen. <3

5 yötä jouluun on...

Ei vaan. Huijasin. 5 yötä tuohon paikallispuudutuksella tehtävään leikkaukseen. Vähän se vaan alkaa jännittää jo, että kuinka kipeä se sitten on jälkeenpäin, toimiiko se puudutus niin hyvin etten OIKEASTI tunne mitään, paljonko joutuu oleen saikulla, jääkö arpi kuinka ruman näköseks jne jne jne. Noh, onneksi on vielä töitä ma-to, niin saa ainakin silloin muuta ajateltavaa. Ensimmäinen aamuvuoroviikko vieläpä. Saa nähä miten sitä saa aamuisin itsensä kammettua ylös lämpöisen peiton alta. Hyvä puoli on toki se, että pääsee sitten aikaisemmin kotiin... ihailemaan esimerkiksi tuota meidän uutta upeaa pyykkikoria. :P Ostettiin se tänään. Ennen tuossa paikalla oli ruma tummansininen muovinen pyykkikori. Porsamo halusi myös kuvaan luomaan lisää kauneutta ja harmoniaa. Tai sitten se oli vaan oma huomionkipeä itsensä.
Sen lisäksi tuli tänään ostettua tuulipuvuntakki (ja housut), joka kestää myös jonkin verran sadekeliä. Hassua, kun vielä muutama vuosi sitten vannoin etten ikinä ikinä ikinä osta tuulipukua. Kai tässä alkaa vaan tulla sitten vanhaksi. ;) Ei vaan, töissä tuo takki (ja ne housut, joita tuskin tulee sitten muualla pidettyäkään... en tykkää) on todella kätevä. Kuvassa on muuten päällä vielä takki kokoa 36, mutta jouduin vaihtamaan sen ja housut vielä kokoon 34, kun tajusin vasta kotona, että housujen lahkeet oli ihan järkyttävän pitkät ja takkikin vähän reilun kokoinen.
Takin lisäksi ostin tällaiset Gore-tex kengät. Nekin suurimmaksi osaksi töitä varten, mutta ovat kyllä niin kätevät ja mukavan tuntuiset jalassa, että varmasti tulee käytettyä muutenkin. Vielä pitäisi löytää työkengät sisällä käytettäviksi. Niitä lähden metsästämään varmaan sitten saikulla ollessa.

"Minulla on ikävä... minulla on suunnaton ikävä."

Kari sai syntymäpäivälahjaksi vanhemmiltaan lapsuudenkuvansa kehyksissä. Sijoitin sen sitten hyllylle meidän tietokonehuoneeseen. Sain ajatuksen etsiä siihen viereen itsestänikin jonkun lapsuudenkuvan. Sitä etsiessäni löysin vanhan valokuva-albumin, jossa on kuvia meidän perheen entisestä koirasta... Ressusta.

Voi mikä ikävä iskikään. Selasin kuvat läpi ja jokaisen kohdalla vatsassa tuntui pieni kouraisu. Se koira oli meille niin kamalan tärkeä. Eikä se oikeastaan ollut edes koira, vaan perheenjäsen. Jotkut ihmiset eivät ymmärrä sitä, että lemmikkeihin kiinnytään kuin ihmisiin... Sain Ressun siirryttyä paremmille metsästysmaille muutamaankin otteeseen kuulla, että "sehän oli VAAN koira!". Minun mielestäni ihmiset, jotka eivät ymmärrä tuota kiintymystä, saavat olla ymmärtämättä, mutta älkää tulko minun naamaani sitä hieromaan! Minulle eläimet on aina olleet tärkeitä... jopa tärkeämpiä kuin jotkut ihmiset.

Ressu oli aluksi isoveljeni ja hänen entisen avopuolisonsa koira. Muistan kuinka pelkäsin Ressua pienempänä, ala-asteikäisenä, koska sillä oli tapana hyppiä innostuessaan ja kaaduinkin pari kertaa sen takia. Isompana se pääsi tuosta tavasta eroon. Asuimme remontin ajan vanhempieni ja kaksoisveljeni kanssa isoveljelläni evakossa. Kun muuttopäivä tuli eteen ja pääsimme takaisin omaan kotiimme, hyppäsi Ressu muuttokuorman sekaan autoon. Ihankuin se olisi jo silloin aavistellut, että "minä muutan näiden ihmisten luokse."... silloin ei vielä niin käynyt, mutta erinäisten tapahtumien jälkeen Ressu muutti kuin muuttikin myöhemmin meille asumaan.
Se oli maailman kiltein ja suloisin koira. Ei purrut, ei haukkunut turhaan... ei mitään. Sillä oli tapana "hymyillä", kun sille tuttuja ihmisiä tuli kylään tai kun palasimme koulusta/töistä ja se juoksi ovelle vastaan. Tuo hymyileminen oli siis sitä, että se näytti hampaitaan ja heilutti häntäänsä villisti. Monet luulivatkin aluksi, että Ressu oli vihainen niinkuin koirat yleensä, kun ne paljastavat hampaansa, vaikka asianlaita oli aivan toinen tämän otuksen kohdalla. Sillä oli myös tapana haukahtaa aina kun ovikello soi. Vieläkin aina kun menen käymään vanhempieni luona ja soitan ovikelloa, jään odottamaan hetkeksi, että kohta Ressu haukahtaa.

Se päivä, kun jouduimme Ressusta luopumaan on yhä yksi surullisimmista päivistä minun elämäni aikana (ja varmasti myös äitin, iskän ja Markon...). Olimme puhuneet jo aiemmin moneen otteeseen, että Ressulle olisi parempi jos se pääsisi eläinten taivaaseen. Sen jalat alkoivat heikentyä, eikä se enää päässyt itse rappusia ylös. Silti muistan kuinka hirveältä tuntui, kun äiti ilmoitti että Ressulle on varattu aika piikille eläinlääkäriin. Itkin ihan kamalasti ja tuntui, että täytyy olla joku toinen keino... Olimme kuitenkin jo kokeilleet kaiken maailman luonnontuotteita ja melkein mitä tahansa, että Ressun jalat vielä toimisivat. Kaksoisveljeni ei pystynyt edes lähtemään mukaan eläinlääkäriin... hän jätti hyvästit Ressulle pihalla, kun se oli viimeisellä lenkillään. Eläinlääkärin pihassa myös isäni sanoi, ettei halua tulla sisälle. Niinpä minä ja äiti menimme Ressun kanssa... itse menin sen vuoksi, että halusin olla Ressun kanssa ihan loppuun saakka. Toimenpide oli nopea. Ressu nukahti lattialle, ja nostin sen pään syliini. Kun eläinlääkäri tuli huoneeseen takaisin ja sanoi, että "Ressun sydän on nyt pysähtynyt", tuntui kuin happi olisi loppunut siihen paikkaan ja olen varma, että sydämen särkyminen tuntuu juuri siltä... Ressun viimeisen matkan eläinlääkäriltä eläintenhautausmaalle pidimme sitä sylissä kaksoisveljeni kanssa ja silittelimme sen kuonoa.

Vaikka isäni joskus sanoikin, että ei enää koskaan kannata ottaa mitään lemmikkiä, kun niistä luopuminen on niin kamalan vaikeaa ja sydäntäsärkevää, niin olen kovin onnellinen siitä, että elämässäni on nytkin eräs karvapallo, kissani Porsamo. Tiedän, että itken taas kuin pieni lapsi, kun tuosta otuksesta aika jättää, mutta aivan niinkuin Ressunkin kohdalla; jokainen päivä on sen arvoinen.