keskiviikko 5. tammikuuta 2011
Muutama kirosana...
Lupaan huomenna oikeasti postata tuon lupaamani merkinnän... Se on valmiiksi kirjoitettuna kyllä jo, mutta kun tämä s**tanan p*ska Bloggeri alko temppuilla jotakin ja en jaksa nyt tapella tän kanssa...
tiistai 28. joulukuuta 2010
Shame on me.
Tiesin, että edellisestä blogimerkinnästäni on aikaa, mutta en tajunnut että siitä on jo noin pitkä aika. Olen valitettavasti keskittynyt viime aikoina lueskelemaan enemmän toisten blogeja, kun päivittämään omaani. Kipinää kirjoittamiseen ei vain ole löytynyt... työpäivän aikana on usein mielessä käynyt, että kotona voisin vihdoin tehdä jonkinlaisen merkinnän, mutta aina se on kuitenkin jäänyt.
Nyt istun vanhassa huoneessani vanhempien luona Suolahdessa. Eilen kävin äitin kanssa kaupassa Suolahden suuressa ja ihmeellisessä keskustassa. Tuolla kauppareissulla sisällä myllersi hyvinkin ristiriitaiset tunteet... tuntui toisaalta hyvältä olla tutuissa maisemissa ja nähdä, että juuri mikään ei ollut muuttunut... niinkun en koskaan pois olisi ollutkaan, kun taas toisaalta paikka tuntui ihan vieraalta ja ahdistavalta. En ole asunut täältä pois kunnolla vielä edes kahta vuotta ja silti vastaantulijat näyttivät vierailta ja huomasi kyllä, että minuakin katsottiin, että "kukahan tuo nyt sitten on...?", täällä kun kaikki tietävät toisensa ja ulkopaikkakuntalaiset bongataan heti. Tuokin toisaalta ahdistavaa, toisaalta jollain tapaa mukavaa. Takaisin en näkisi muuttavani tänne koskaan... harva minuakaan tuntee oikeasti (siis todella harva), mutta täällä on ihmisillä sellainen tapa, että jos ei jotain ihmistä tunneta niin siitä sitten keksitään juttuja, joita esitetään faktoina ympäri kaupunkia ja ollaan tietävinään tarkkaankin millainen ihminen se Mari sitten oikeasti onkaan. Tiedän, kuulostaa kamalalle paikalle, mutta kyllä täältä hyvät puoletkin oikeasti löytyy.
Olen ollut täällä nyt viime viime torstaista saakka ja huomenna olisi tarkoitus lähteä takaisin kohti Tamperetta, kun kissakin on alkanut tervehtyä.
Kaikkihan alkoi viime maanantaina sillä, että rouva pyyhki kurakakkaisen takapuolensa ympäri seiniä, tiistaina sitten alkoi oksentelu (oksensi n. 4-5 kertaa päivän aikana). Keskiviikkona kissa vaan nukkui koko ajan. Ajateltiin, että se on vaan väsynyt kaikesta oksentelusta, mutta illalla oksentelu alkoi taas.
Torstaina sitten minä lähdin aamuvuoroon töihin ja aamulla 8 Kari soitti eläinlääkärille ja saatiin aika 10:30... meillä oli joulun vuoksi vain vähän lapsia hoidossa, joten pääsin lähtemään niin ajoissa että ehdin lääkärille mukaan (onneksi olin säästänyt ylityötuntejani). Porsamosta otettiin röntgenkuvat masusta ja verikoe. Jouduttiin myös nesteyttämään ja antamaan vitamiiniruisku ja pahoinvointilääke. Mukaan saatiin vielä antibioottikuuri, vatsansuojalääke ja palauttavia ruokia... ja kolminumeroinen lasku. Syytä oksenteluun ei varsinaisesti löytynyt. Lääkäri vain totesi, että kyseessä voi olla tavallista sitkeämpi vatsatauti ja että jos se ei mene ohi joulun aikana niin sitten tehdään lisätutkimuksia. Tukoksiakaan suolesta siis ei löytynyt. Lähdimme ajelemaan Suolahtea kohti toivoen, että kisulainen ei matkasta stressaantuisi ja menisi vielä huonompaan kuntoon (lääkäriltä saatiin lupa matkustaa).
Perillä Porsamo oli kuitenkin jo oma itsensä. Kerjäsi ruokaa, tutki paikkoja jne. Helpotus oli suuri.
Kunnes jouluaaton aamuna Porsamo ei taaskaan suostunut syömään ja oli kovin väsynyt... Kahden aikaan olimme perheen kanssa syömässä jouluateriaa, kun kaksoisveljeni ilmoitti, että Porsamo oksentaa matolle. Hyvä etten itsekin yökännyt lautaselle samantien. Kiiruhdin omaan huoneeseeni tietokoneelle ja etsin puhelinnumeron päivystävälle eläinlääkärille, joka meidän onneksi oli Äänekoskella. Hoitaja kysyi, josko pääsisimme tulemaan paikalle heti, joten ei muutakun takit päälle, kissa koppaan ja auto liikenteeseen. Kaksoisveljeni lähti mukaan ja iskä kuskasi. Heti perillä lääkäri ilmoitti, että kissa on kuivunut niin, että tiputus on paikallaan. Tunti hommassa menisi ja kyseltiin jätetäänkö kissa sinne vai odotetaanko... minä päätin heti, että jään kissan luokse. Joulupukin kanssa oltiin sovittu, että lahjat jaetaan puoli 5 ja kello oli tuolloin puoli 4, joten sanoin iskälle ja Markolle että he voivat lähteä, että soitan sitten kun päästään. Molemmat kuitenkin päättivät jäädä odottamaan aulaan. Punnituksessa selvisi, että kissa oli menettänyt painoaan jo puolisen kiloa ja kyllä sellainen määrä jo näkyikin... Saimme mukaan vielä jotain erityisraksuja, (joita Porsamo yllättäen suostui siellä syömään vaikka märkäruokaan ei suostunut koskemaan koko päivänä) pahoinvointilääkettä, sekä ruokahalua voimistavaa lääkettä... ja taas sen kolminumeroisen laskun.
Yksi positiivinen asia jouluaatollekin; ehdimme parahiksi takaisin kotiin juuri kun Joulupukki oli aloittanut lahjojen jakamisen isoveljeni ja hänen muksujensa avustuksella. Joulutunnelma oli itselläni kyllä koko päivän hukassa ja kävin vähän väliä tarkistamassa mitä kissa touhuaa. Jouduin myös illalla pakkoruokkimaan sen kahdesti ruiskun avulla. Seuraavan yön nukuin huonosti, samoin iskä, joka pelkäsi koko ajan, että tulen kertomaan, että kissa ei selvinnyt yön yli... Riemu oli suuri, kun aamulla 6 aikaan heräsin siihen, kun Porsamo yritti avata raksupussia. Puoli 7 aikaan se söi märkäruokaa aivan itse. Sen kunto alkoi päivänmittaa kohota ihan silmissä ja ruokahalu oli kyltymätön! Samalla nousi myös kaikkien paikalla olevien mieliala ja ainakin oma joulufiilikseni. Illalla se vielä joikin itse, joten ruiskulla juottamisenkin sai unohtaa.
Nyt tuosta kaik
esta on jäljellä vain aukko pankkitilillä, sekä huono muisto (ja antibiootit sekä vatsansuojalääke, joita täytyy antaa vielä viikonloppuun saakka). Säikähdyksellä selvittiin. Edelleen kyllä tarkkailen tuota kissaa vainoharhaisena ja havahdun heti kun se laittaa tassunsa eri asentoon, mutta eiköhän tämäkin tästä helpotu, kun saadaan tänään Kari tänne toimimaan järjen äänenä. ;)
Palataan asialle huomenissa (näin olisi oikeasti tarkoitus...) sillä ajattelin tälle vuodelle tehdä vielä ainakin sen yhden merkinnän, jossa summaantuisi koko vuosi. Tack och adjö.
Nyt istun vanhassa huoneessani vanhempien luona Suolahdessa. Eilen kävin äitin kanssa kaupassa Suolahden suuressa ja ihmeellisessä keskustassa. Tuolla kauppareissulla sisällä myllersi hyvinkin ristiriitaiset tunteet... tuntui toisaalta hyvältä olla tutuissa maisemissa ja nähdä, että juuri mikään ei ollut muuttunut... niinkun en koskaan pois olisi ollutkaan, kun taas toisaalta paikka tuntui ihan vieraalta ja ahdistavalta. En ole asunut täältä pois kunnolla vielä edes kahta vuotta ja silti vastaantulijat näyttivät vierailta ja huomasi kyllä, että minuakin katsottiin, että "kukahan tuo nyt sitten on...?", täällä kun kaikki tietävät toisensa ja ulkopaikkakuntalaiset bongataan heti. Tuokin toisaalta ahdistavaa, toisaalta jollain tapaa mukavaa. Takaisin en näkisi muuttavani tänne koskaan... harva minuakaan tuntee oikeasti (siis todella harva), mutta täällä on ihmisillä sellainen tapa, että jos ei jotain ihmistä tunneta niin siitä sitten keksitään juttuja, joita esitetään faktoina ympäri kaupunkia ja ollaan tietävinään tarkkaankin millainen ihminen se Mari sitten oikeasti onkaan. Tiedän, kuulostaa kamalalle paikalle, mutta kyllä täältä hyvät puoletkin oikeasti löytyy.
Olen ollut täällä nyt viime viime torstaista saakka ja huomenna olisi tarkoitus lähteä takaisin kohti Tamperetta, kun kissakin on alkanut tervehtyä.
Kaikkihan alkoi viime maanantaina sillä, että rouva pyyhki kurakakkaisen takapuolensa ympäri seiniä, tiistaina sitten alkoi oksentelu (oksensi n. 4-5 kertaa päivän aikana). Keskiviikkona kissa vaan nukkui koko ajan. Ajateltiin, että se on vaan väsynyt kaikesta oksentelusta, mutta illalla oksentelu alkoi taas.
Torstaina sitten minä lähdin aamuvuoroon töihin ja aamulla 8 Kari soitti eläinlääkärille ja saatiin aika 10:30... meillä oli joulun vuoksi vain vähän lapsia hoidossa, joten pääsin lähtemään niin ajoissa että ehdin lääkärille mukaan (onneksi olin säästänyt ylityötuntejani). Porsamosta otettiin röntgenkuvat masusta ja verikoe. Jouduttiin myös nesteyttämään ja antamaan vitamiiniruisku ja pahoinvointilääke. Mukaan saatiin vielä antibioottikuuri, vatsansuojalääke ja palauttavia ruokia... ja kolminumeroinen lasku. Syytä oksenteluun ei varsinaisesti löytynyt. Lääkäri vain totesi, että kyseessä voi olla tavallista sitkeämpi vatsatauti ja että jos se ei mene ohi joulun aikana niin sitten tehdään lisätutkimuksia. Tukoksiakaan suolesta siis ei löytynyt. Lähdimme ajelemaan Suolahtea kohti toivoen, että kisulainen ei matkasta stressaantuisi ja menisi vielä huonompaan kuntoon (lääkäriltä saatiin lupa matkustaa).
Perillä Porsamo oli kuitenkin jo oma itsensä. Kerjäsi ruokaa, tutki paikkoja jne. Helpotus oli suuri.
Kunnes jouluaaton aamuna Porsamo ei taaskaan suostunut syömään ja oli kovin väsynyt... Kahden aikaan olimme perheen kanssa syömässä jouluateriaa, kun kaksoisveljeni ilmoitti, että Porsamo oksentaa matolle. Hyvä etten itsekin yökännyt lautaselle samantien. Kiiruhdin omaan huoneeseeni tietokoneelle ja etsin puhelinnumeron päivystävälle eläinlääkärille, joka meidän onneksi oli Äänekoskella. Hoitaja kysyi, josko pääsisimme tulemaan paikalle heti, joten ei muutakun takit päälle, kissa koppaan ja auto liikenteeseen. Kaksoisveljeni lähti mukaan ja iskä kuskasi. Heti perillä lääkäri ilmoitti, että kissa on kuivunut niin, että tiputus on paikallaan. Tunti hommassa menisi ja kyseltiin jätetäänkö kissa sinne vai odotetaanko... minä päätin heti, että jään kissan luokse. Joulupukin kanssa oltiin sovittu, että lahjat jaetaan puoli 5 ja kello oli tuolloin puoli 4, joten sanoin iskälle ja Markolle että he voivat lähteä, että soitan sitten kun päästään. Molemmat kuitenkin päättivät jäädä odottamaan aulaan. Punnituksessa selvisi, että kissa oli menettänyt painoaan jo puolisen kiloa ja kyllä sellainen määrä jo näkyikin... Saimme mukaan vielä jotain erityisraksuja, (joita Porsamo yllättäen suostui siellä syömään vaikka märkäruokaan ei suostunut koskemaan koko päivänä) pahoinvointilääkettä, sekä ruokahalua voimistavaa lääkettä... ja taas sen kolminumeroisen laskun.
Yksi positiivinen asia jouluaatollekin; ehdimme parahiksi takaisin kotiin juuri kun Joulupukki oli aloittanut lahjojen jakamisen isoveljeni ja hänen muksujensa avustuksella. Joulutunnelma oli itselläni kyllä koko päivän hukassa ja kävin vähän väliä tarkistamassa mitä kissa touhuaa. Jouduin myös illalla pakkoruokkimaan sen kahdesti ruiskun avulla. Seuraavan yön nukuin huonosti, samoin iskä, joka pelkäsi koko ajan, että tulen kertomaan, että kissa ei selvinnyt yön yli... Riemu oli suuri, kun aamulla 6 aikaan heräsin siihen, kun Porsamo yritti avata raksupussia. Puoli 7 aikaan se söi märkäruokaa aivan itse. Sen kunto alkoi päivänmittaa kohota ihan silmissä ja ruokahalu oli kyltymätön! Samalla nousi myös kaikkien paikalla olevien mieliala ja ainakin oma joulufiilikseni. Illalla se vielä joikin itse, joten ruiskulla juottamisenkin sai unohtaa.
Nyt tuosta kaik
esta on jäljellä vain aukko pankkitilillä, sekä huono muisto (ja antibiootit sekä vatsansuojalääke, joita täytyy antaa vielä viikonloppuun saakka). Säikähdyksellä selvittiin. Edelleen kyllä tarkkailen tuota kissaa vainoharhaisena ja havahdun heti kun se laittaa tassunsa eri asentoon, mutta eiköhän tämäkin tästä helpotu, kun saadaan tänään Kari tänne toimimaan järjen äänenä. ;)Palataan asialle huomenissa (näin olisi oikeasti tarkoitus...) sillä ajattelin tälle vuodelle tehdä vielä ainakin sen yhden merkinnän, jossa summaantuisi koko vuosi. Tack och adjö.
maanantai 25. lokakuuta 2010
Tavallista tavallista
Kylläpäs ihan hävettää, kun ei ole niin pitkään aikaan tullut kirjoiteltua taas kunnolla. Osittain se johtuu siitä, että en tykkää vieläkään tämän blogin ulkoasusta tippaakaan ja sitten sen seurauksena ei löydy mielenkiintoa kirjoitellakaan... Pitäis jaksaa keksiä tähän jotain uutta. Kari vois vaikka auttaa mua (vinkvinkvink). En minä kyllä tiedä edes lukeeko tätä juuri kukaan, mutta eipä tuolla ole väliä kun tykkään kirjoitella ja en varsinaisesti tee tätä muita varten.
Eikä minulle kyllä taas ole juuri mitään tapahtunut. Sellaista tavallista vaan. Jossain vaiheessa parikymppisenä ajattelin, että kuolisin tylsyyteen jos elämä olis vaan sellasta perusmeininkiä... töihin, kotiin, töihin, kotiin ja sitä rataa ja viikonloput olisi niitä kohokohtia. Nyt mun elämä on kuitenkin tuollaista eikä ahdista yhtään. On jollain tapaa parempikin olla, kun on tutut rutiinit... turvallisempaa, eikä tarvitse stressata koko ajan. Tietää, että kun tulee töistä kotiin niin täällä on kissa ja mies odottamassa.
Jotenkin sitä on oppinut nauttimaan niinkin yksinkertaisista asioista kuin siisti koti, pyykin peseminen, kotisohvalla lämpimän kaakaomukin kanssa telkkarin katselu kynttilänvalossa syyspimeällä ja vaikkapa sienien pakastiminen, mitä harrastin viime viikolla!
Ja sitten kun on viikolla tehnyt kaikkea tuollaista tuikitavallista, niin on kiva tehdä jotain vähän erikoisempaa viikonloppuna. Niinkuin esimerkiksi viime viikonloppuna, kun kaksoisveljeni Marko oli täällä ja lauantaina paikalle saapui vielä isosiskoni muksujensa kanssa. Oli ihanaa jutustella pitkästä aikaa kasvotusten, katsoa muumia ja pientä merenneitoa kummitytön kanssa, pelata huojuvaa tornia porukalla, syödä kaikenlaisia herkkuja ja juoda muutama siideri hyvässä seurassa.
Ensi viikonloppunakin on ohjelmaa luvassa, kun tämän meidän kämpän valtaa lauma akkoja. ;) Meillä on nimittäin tyttöjen kesken ihan oma viikonloppu kun Kari lähtee kavereidensa kanssa viettämään aikaa ilman tyttöystäviä, avopuolisoita ja kihlattuja. Tuosta viikonlopusta taas kun selvitään on aika viettää minun ja kaksoisveljeni 50 vuotis-juhlia (jos ei joku ymmärrä, niin täytetään siis 25). Sitten onkin isänpäivä ja matkustelen Suolahteen vanhempien luokse viikonlopuksi. Isänpäivän jälkeen vielä ilmeisesti on tiedossa ohjelmaa kahdelle seuraavalle viikonlopulle ja sen jälkeen olen aika varma, että maistuu taas ihan tuikitavalliset kotiviikonloputkin, vailla ketään "ylimääräisiä" ihmisiä...
...vaikka olikin hellyyttävää katsoa, kuinka Porsamoa kiinnosti nukkuva kaksoisveikkani viikonloppuna. Kissa rouva istui koko ajan aivan lähellä sohvaa eri kohdissa ja nuuhki ja tuijotteli Markoa. "Miks taa tyyppi nukkuu mun sohvalla ihmiset?"
Edit: Vaihdoin muuten heti tämän merkinnän jälkeen blogin ulkoasua Kartsan avustuksella. En vieläkään ole 100% tyytyväinen, mutta on tämä jo parempi.
Eikä minulle kyllä taas ole juuri mitään tapahtunut. Sellaista tavallista vaan. Jossain vaiheessa parikymppisenä ajattelin, että kuolisin tylsyyteen jos elämä olis vaan sellasta perusmeininkiä... töihin, kotiin, töihin, kotiin ja sitä rataa ja viikonloput olisi niitä kohokohtia. Nyt mun elämä on kuitenkin tuollaista eikä ahdista yhtään. On jollain tapaa parempikin olla, kun on tutut rutiinit... turvallisempaa, eikä tarvitse stressata koko ajan. Tietää, että kun tulee töistä kotiin niin täällä on kissa ja mies odottamassa.
Jotenkin sitä on oppinut nauttimaan niinkin yksinkertaisista asioista kuin siisti koti, pyykin peseminen, kotisohvalla lämpimän kaakaomukin kanssa telkkarin katselu kynttilänvalossa syyspimeällä ja vaikkapa sienien pakastiminen, mitä harrastin viime viikolla!
Ja sitten kun on viikolla tehnyt kaikkea tuollaista tuikitavallista, niin on kiva tehdä jotain vähän erikoisempaa viikonloppuna. Niinkuin esimerkiksi viime viikonloppuna, kun kaksoisveljeni Marko oli täällä ja lauantaina paikalle saapui vielä isosiskoni muksujensa kanssa. Oli ihanaa jutustella pitkästä aikaa kasvotusten, katsoa muumia ja pientä merenneitoa kummitytön kanssa, pelata huojuvaa tornia porukalla, syödä kaikenlaisia herkkuja ja juoda muutama siideri hyvässä seurassa.Ensi viikonloppunakin on ohjelmaa luvassa, kun tämän meidän kämpän valtaa lauma akkoja. ;) Meillä on nimittäin tyttöjen kesken ihan oma viikonloppu kun Kari lähtee kavereidensa kanssa viettämään aikaa ilman tyttöystäviä, avopuolisoita ja kihlattuja. Tuosta viikonlopusta taas kun selvitään on aika viettää minun ja kaksoisveljeni 50 vuotis-juhlia (jos ei joku ymmärrä, niin täytetään siis 25). Sitten onkin isänpäivä ja matkustelen Suolahteen vanhempien luokse viikonlopuksi. Isänpäivän jälkeen vielä ilmeisesti on tiedossa ohjelmaa kahdelle seuraavalle viikonlopulle ja sen jälkeen olen aika varma, että maistuu taas ihan tuikitavalliset kotiviikonloputkin, vailla ketään "ylimääräisiä" ihmisiä...
...vaikka olikin hellyyttävää katsoa, kuinka Porsamoa kiinnosti nukkuva kaksoisveikkani viikonloppuna. Kissa rouva istui koko ajan aivan lähellä sohvaa eri kohdissa ja nuuhki ja tuijotteli Markoa. "Miks taa tyyppi nukkuu mun sohvalla ihmiset?"
Edit: Vaihdoin muuten heti tämän merkinnän jälkeen blogin ulkoasua Kartsan avustuksella. En vieläkään ole 100% tyytyväinen, mutta on tämä jo parempi.
maanantai 18. lokakuuta 2010
25 asiaa minusta
1. Inhoan kaksinaamaisia ihmisiä ja PISTE. Esimerkiksi se, että esittää ystävää ja todellisuudessa puhuukin toisen selän takana paskaa on jotain niiiiin käsittämätöntä, että ärsyttää nytkin pelkästään ajatella koko asiaa..
2. Olen aina tiennyt olevani järjestelmällinen ihminen (tykkään tehdä listoja asioista, tavaroiden oltava tietyillä paikoilla JA suorassa jne), mutta vammaistyötä opiskellessani tajusin, että olen jopa neuroottinen tietyissä asioissa. Kari kutsuukin mua välillä neuroosi-Mariksi, kun järjestelen jotain kaapin sisältöä lähestulkoon aakkosjärjestykseen. :P
3. Vielä muutama vuosi sitten toivoin, että en saisi niin järkyttäviä hermoromahduksia ja itkupotkuraivareita ihan mitättömistä asioista... inhosin tuota piirrettä itsessäni. Hävettikin. Nyt kun olen päässyt aikalailla eroon tuosta "tavastani" niin en pysty esimerkiksi lukemaan vanhoja päiväkirjojani ajoilta, kun olen kamalissa tunnekuohuissani avautunut sen sivuille... En tunnista ihmistä, joka ne on kirjoittanut. Minua kuitenkin kiinnostaisi tietää, että mikä perkele mua vaivasi nuo vuodet?! (Niin ja anteeksi niille, jotka niistä joutui kärsimään.)
4. Olen erittäin perhekeskeinen ihminen. Äiti, iskä, sisarukset, sisarusten puolisot ja lapset on kaikki mulle rakkaita. Niille ei kellekään kukaan saa koskaan tehdä mitään pahaa!
5. Minulla ei ole kovin montaa läheistä ystävää ja se johtuu siitä, että en helpolla päästä ihmisiä mun lähelle ja kerro asioistani. Mutta ne muutamat ystävät onkin maailman parhaat, enkä enempää tarvitsiskaan. <3 Isosiskoni on yksi näistä parhaimmista ystävistä. Olen myös kovin ylpeä siitä, että me ollaan ystäväni Sofian kanssa oltu hyvin läheisiä aina vuodesta 1996... peipe ai lav juu.
6. Minulla on huono itsetunto ja sen takia välitän ihan liikaa siitä mitä muut ihmiset minusta ajattelee... haluaisin, että kaikki tykkäis minusta vaikka se on todella lapsellista ja tiedän ettei sellaista ihmistä ole olemassakaan, josta kaikki tykkää.
7. Viihdyn yksin. Suorastaan nautin siitä, kun esimerkiksi Kari lähtee kungfu-treeneihin ja saan pari tuntia vaan olla omien ajatusteni kanssa (ja Porsamon). Myös viikonloppuja on välillä kiva viettää ihan yksin. Asua en kuitenkaan haluaisi enää koskaan yksin. Olin mieli maassa jatkuvalla syötöllä asuessani Säynätsalossa. Oli liian yksinäistä...
8. Luulin ennen etten koskaan osaisi 100 % luottaa toiseen ihmiseen... nyt olen vihdoin ymmärtänyt, että yritin vain luottaa vääriin henkilöihin. Jos toiseen ei voi luottaa pienissäkään asioissa, on turha luottaa isoissakaan. Olen myös huomannut, että on ensin luotettava itseensä ennenkuin voi luottaa toiseen. Aina en minäkään ole ollut se luotettavin ihminen...
9. Inhoan valehtelemista ja lupausten pettämistä.
10. Pidän persoonallisista ja ennenkaikkea AIDOISTA ihmisistä. :)
11. Jostain ihmeen syystä pidän kenkäkauppojen nahkaisesta hajusta sekä bensan tuoksusta huoltoasemilla. SNIFF SNIFF SNIFF!
12. Ala-asteella valehtelin muutamille luokkatovereilleni ja rinnakkaisluokkalaisilleni, että oikea nimeni on Susanna Mari, koska en tykännyt etunimestäni ollenkaan. (Oikeastihan olen siis Mari Susanna.)
13. Kovin moni puolituttu tai vähän kaukaisempi ystävä ei osaa kuvitella, eivätkä kuulemma edes usko, että osaisin olla suuttuessani mitenkään kamala. Todellisuus on jotain aivan muuta. Silloin kun suutun KUNNOLLA niin on leikki kaukana. Huutoraivarini päättyvät yleensä siihen, että mökötän ja itken jossain nurkassa jonkun aikaa ja sitten pyydän anteeksi.
14. Olen aina osannut kiukuttelun jalon taidon. Olen kuulemma mm. pienenä kaupassa ollessamme huutanut jollekin mummolle, että "EI MULLE SAA PUHUA!" kun tämä on yrittänyt udella, että "voi mikä se on pienen nätin tytön nimi?". Voin kertoa, että äitiä vähän hävetti...
15. Minussa on varmaan jonkinlainen vika, sillä vaikka olen nainen, en juurikaan välitä suklaasta. Salmiakkia sen sijaan voin syödä niin, että napa paukkuu. Muista karkeista sitten taas en niin kamalasti välitä vaan olen enemmänkin perso kaikelle suolaiselle. Feta-juusto, homejuustot, sipsit, popkornit, katkaravut... omnomnomnom!
16. Kun olimme kaksoisveljeni kanssa pieniä kutsui hän minua Mimmiksi ja minä häntä Kaakoksi. Olivat vissiin oikeat nimet turhan vaikeita pienille Pasasen kaksosille.
17. En ymmärrä muotivillitystä, jossa nuoret (ja valitettavasti vanhemmatkin) naiset käyttävät leggingsejä housuina... ne ei jumalauta ole housut!!!
18. Minua ärsyttävät ihmiset, jotka kyselevät että "No jokos te olette kohta naimisiin menossa/hankkimassa lapsia?". Sen pitäisi olla jokaisen oma asia ja vaikka se tuntuu niin järkyttävän monen olevan vaikeaa ymmärtää niin minä todellakin olen tyytyväinen elämääni tällaisena! Ei kaikkien tarvitse hankkia lapsia kaksvitosina ja mennä kihloihin parikymppisinä!Kunnioittakaa toisten ihmisten valintoja!
19. Minulla on lukollisessa kaapissa tallessa KAIKKI vanhat päiväkirjani ja myöskin suurin osa kirjeistä mitä olen koskaan saanut. Kirjoitan myös tämän nettiblogin lisäksi edelleen salaisempaa versiota ihan aitoon ja oikeaan paperiversio päiväkirjaan.
20. Pidän pinkin eri sävyistä kamalasti paljon nam. En siltikään omista kovinkaan montaa pinkkiä vaatetta... en koe, että se väri sopis mulle kovinkaan hyvin.
21. Minulla ei ajokorttia. Aiemmin minulla ei yksinkertaisesti ole ollut siihen varaa ja nyt tällä hetkellä tuntuu, että se olisi täysin tarpeetonkin. Pysyypähän kuolleisuus luvut pienempinä Suomessa.
22. Olin ensimmäistä kertaa lentokoneessa vasta tänä vuonna huhtikuussa. Kari on reissaillut aina paljon ja tartutti sen innon nyt minuunkin. Huhtikuussa oltiin viikko Ayia Napassa ja heinäkuussa viikko Lontoossa/Southamptonissa. Japanissa ja Ranskassa haluaisin ainakin vielä käydä.
23. Olen vähän liiankin eläinrakas... haluaisin mopsin, talvikon, kanin, kissanpennun jne jne. Onneks Kari vähän hillitsee onneks tätä mun eläintarhavillitystä... ja Porsamo myös osaltaan, koska se ei halua muita elukoita myöskään. Tällä hetkellä meidän lemmikkeinä ovat siis Porsamo-kissa, 12 mustatetraa ja partamonni.
24. Koen huonoa omatuntoa siitä, jos joudun olemaan sairaslomalla töistä... toivottavasti pääsen tästä ajattelumallista joskus eroon.
25. Tykkään lukea tosi paljon. Nyt olen lukemassa Sofi Oksasen Puhdistusta. Sitä ennen luin Ozzy Osbournen kirjan I am Ozzy ja sitä ennen Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen. Seuraavana olisi vuorossa Torey Haydenin Tiikerin lapsi.
**********************************
JA SITTEN! Loppukevennykseksi maailman pelottavin mies:
2. Olen aina tiennyt olevani järjestelmällinen ihminen (tykkään tehdä listoja asioista, tavaroiden oltava tietyillä paikoilla JA suorassa jne), mutta vammaistyötä opiskellessani tajusin, että olen jopa neuroottinen tietyissä asioissa. Kari kutsuukin mua välillä neuroosi-Mariksi, kun järjestelen jotain kaapin sisältöä lähestulkoon aakkosjärjestykseen. :P
3. Vielä muutama vuosi sitten toivoin, että en saisi niin järkyttäviä hermoromahduksia ja itkupotkuraivareita ihan mitättömistä asioista... inhosin tuota piirrettä itsessäni. Hävettikin. Nyt kun olen päässyt aikalailla eroon tuosta "tavastani" niin en pysty esimerkiksi lukemaan vanhoja päiväkirjojani ajoilta, kun olen kamalissa tunnekuohuissani avautunut sen sivuille... En tunnista ihmistä, joka ne on kirjoittanut. Minua kuitenkin kiinnostaisi tietää, että mikä perkele mua vaivasi nuo vuodet?! (Niin ja anteeksi niille, jotka niistä joutui kärsimään.)
4. Olen erittäin perhekeskeinen ihminen. Äiti, iskä, sisarukset, sisarusten puolisot ja lapset on kaikki mulle rakkaita. Niille ei kellekään kukaan saa koskaan tehdä mitään pahaa!
5. Minulla ei ole kovin montaa läheistä ystävää ja se johtuu siitä, että en helpolla päästä ihmisiä mun lähelle ja kerro asioistani. Mutta ne muutamat ystävät onkin maailman parhaat, enkä enempää tarvitsiskaan. <3 Isosiskoni on yksi näistä parhaimmista ystävistä. Olen myös kovin ylpeä siitä, että me ollaan ystäväni Sofian kanssa oltu hyvin läheisiä aina vuodesta 1996... peipe ai lav juu.
6. Minulla on huono itsetunto ja sen takia välitän ihan liikaa siitä mitä muut ihmiset minusta ajattelee... haluaisin, että kaikki tykkäis minusta vaikka se on todella lapsellista ja tiedän ettei sellaista ihmistä ole olemassakaan, josta kaikki tykkää.
7. Viihdyn yksin. Suorastaan nautin siitä, kun esimerkiksi Kari lähtee kungfu-treeneihin ja saan pari tuntia vaan olla omien ajatusteni kanssa (ja Porsamon). Myös viikonloppuja on välillä kiva viettää ihan yksin. Asua en kuitenkaan haluaisi enää koskaan yksin. Olin mieli maassa jatkuvalla syötöllä asuessani Säynätsalossa. Oli liian yksinäistä...
8. Luulin ennen etten koskaan osaisi 100 % luottaa toiseen ihmiseen... nyt olen vihdoin ymmärtänyt, että yritin vain luottaa vääriin henkilöihin. Jos toiseen ei voi luottaa pienissäkään asioissa, on turha luottaa isoissakaan. Olen myös huomannut, että on ensin luotettava itseensä ennenkuin voi luottaa toiseen. Aina en minäkään ole ollut se luotettavin ihminen...
9. Inhoan valehtelemista ja lupausten pettämistä.
10. Pidän persoonallisista ja ennenkaikkea AIDOISTA ihmisistä. :)
11. Jostain ihmeen syystä pidän kenkäkauppojen nahkaisesta hajusta sekä bensan tuoksusta huoltoasemilla. SNIFF SNIFF SNIFF!
12. Ala-asteella valehtelin muutamille luokkatovereilleni ja rinnakkaisluokkalaisilleni, että oikea nimeni on Susanna Mari, koska en tykännyt etunimestäni ollenkaan. (Oikeastihan olen siis Mari Susanna.)
13. Kovin moni puolituttu tai vähän kaukaisempi ystävä ei osaa kuvitella, eivätkä kuulemma edes usko, että osaisin olla suuttuessani mitenkään kamala. Todellisuus on jotain aivan muuta. Silloin kun suutun KUNNOLLA niin on leikki kaukana. Huutoraivarini päättyvät yleensä siihen, että mökötän ja itken jossain nurkassa jonkun aikaa ja sitten pyydän anteeksi.
14. Olen aina osannut kiukuttelun jalon taidon. Olen kuulemma mm. pienenä kaupassa ollessamme huutanut jollekin mummolle, että "EI MULLE SAA PUHUA!" kun tämä on yrittänyt udella, että "voi mikä se on pienen nätin tytön nimi?". Voin kertoa, että äitiä vähän hävetti...
15. Minussa on varmaan jonkinlainen vika, sillä vaikka olen nainen, en juurikaan välitä suklaasta. Salmiakkia sen sijaan voin syödä niin, että napa paukkuu. Muista karkeista sitten taas en niin kamalasti välitä vaan olen enemmänkin perso kaikelle suolaiselle. Feta-juusto, homejuustot, sipsit, popkornit, katkaravut... omnomnomnom!
16. Kun olimme kaksoisveljeni kanssa pieniä kutsui hän minua Mimmiksi ja minä häntä Kaakoksi. Olivat vissiin oikeat nimet turhan vaikeita pienille Pasasen kaksosille.
17. En ymmärrä muotivillitystä, jossa nuoret (ja valitettavasti vanhemmatkin) naiset käyttävät leggingsejä housuina... ne ei jumalauta ole housut!!!
18. Minua ärsyttävät ihmiset, jotka kyselevät että "No jokos te olette kohta naimisiin menossa/hankkimassa lapsia?". Sen pitäisi olla jokaisen oma asia ja vaikka se tuntuu niin järkyttävän monen olevan vaikeaa ymmärtää niin minä todellakin olen tyytyväinen elämääni tällaisena! Ei kaikkien tarvitse hankkia lapsia kaksvitosina ja mennä kihloihin parikymppisinä!Kunnioittakaa toisten ihmisten valintoja!
19. Minulla on lukollisessa kaapissa tallessa KAIKKI vanhat päiväkirjani ja myöskin suurin osa kirjeistä mitä olen koskaan saanut. Kirjoitan myös tämän nettiblogin lisäksi edelleen salaisempaa versiota ihan aitoon ja oikeaan paperiversio päiväkirjaan.
20. Pidän pinkin eri sävyistä kamalasti paljon nam. En siltikään omista kovinkaan montaa pinkkiä vaatetta... en koe, että se väri sopis mulle kovinkaan hyvin.
21. Minulla ei ajokorttia. Aiemmin minulla ei yksinkertaisesti ole ollut siihen varaa ja nyt tällä hetkellä tuntuu, että se olisi täysin tarpeetonkin. Pysyypähän kuolleisuus luvut pienempinä Suomessa.
22. Olin ensimmäistä kertaa lentokoneessa vasta tänä vuonna huhtikuussa. Kari on reissaillut aina paljon ja tartutti sen innon nyt minuunkin. Huhtikuussa oltiin viikko Ayia Napassa ja heinäkuussa viikko Lontoossa/Southamptonissa. Japanissa ja Ranskassa haluaisin ainakin vielä käydä.
23. Olen vähän liiankin eläinrakas... haluaisin mopsin, talvikon, kanin, kissanpennun jne jne. Onneks Kari vähän hillitsee onneks tätä mun eläintarhavillitystä... ja Porsamo myös osaltaan, koska se ei halua muita elukoita myöskään. Tällä hetkellä meidän lemmikkeinä ovat siis Porsamo-kissa, 12 mustatetraa ja partamonni.
24. Koen huonoa omatuntoa siitä, jos joudun olemaan sairaslomalla töistä... toivottavasti pääsen tästä ajattelumallista joskus eroon.
25. Tykkään lukea tosi paljon. Nyt olen lukemassa Sofi Oksasen Puhdistusta. Sitä ennen luin Ozzy Osbournen kirjan I am Ozzy ja sitä ennen Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen. Seuraavana olisi vuorossa Torey Haydenin Tiikerin lapsi.
**********************************
JA SITTEN! Loppukevennykseksi maailman pelottavin mies:
sunnuntai 26. syyskuuta 2010
Syksy senkun etenee...
Ulkona on nytkin aivan ihana aurinkoinen ja vähän kirpsakka syyspäivä. Voisi jopa harkita jotain kävelylenkkiä, kun en ole leikkauksen jälkeen saanut käydä edes lenkkeilemässä. Haava on parantunut kyllä todella hyvin ja mustelmatkin kadonneet. Vähän haavakohta on kovan tuntuinen vielä, mutta eiköhän tämä tästä.
Viime viikonloppuna lähdettiin Karin kanssa juhlistamaan vuosipäivää Turkuun. Yövyttiin Sokos Hotel Hamburger Börsissä junior suitessa. Lauantaina käytiin kävelemässä ympäri Turkua ja myös vähän shoppailemassa (Kari osti 2 kauluspaitaa). Shoppailun päätteeksi piipahdettiin olusilla Hemingwaysissa, jonka jälkeen mentiin Alkon ja kaupan kautta hotellihuoneeseen. Korkattiin siinä pieni skumppapullo samalla kun pohdittiin mihin mentäisiin syömään. Miniläppäri oli mukana ja sieltä oli hyvä selailla eri ravintolavaihtoehtoja. Päädyttiin sitten lopulta kuitenkin kurjan sään takia hotellin alakertaan Oscarin olohuone ja keittiö-ravintolaan. Ruoka oli ihan mielettömän hyvää.
Ennen huoneeseen paluuta käytiin vielä hotellin baarissa juomassa Irish coffeet ja siiderit. Huoneessa katsottiin elokuva ja juotiin punaviiniä ja maisteltiin muutamaa erisorttista juustoa.
Liikaa kun ei kitannut alkoholia illalla (eikä ollut tarkotuskaan mitään perseitä siis vetää...) niin oli mukava heräillä aamulla kaikessa rauhassa ja hipsiä pikku hiljaa hotelliaamiaiselle. Allekirjoittanut söi varmaan ensimmäistä kertaa 20 vuoteen aamupalaksi puuroa ja hyvääpä se olikin... niinkuin kaikki muukin mitä oli tarjolla.
Ennen kotiin suuntaamista käytiin vielä Ruissalossa kasvitieteellisessä puutarhassa. Hieno paikka oli kyllä. Täytyisi joskus mennä sinne kesälläkin niin näkisi ruusutarhankin kunnolla kukoistuksessaan. Autossa kotimatkalla bongattiin vielä melkoisen upea sateenkaari. Kuva ei kyllä oikein imartele sitä...
Maanantaina oli ihan rehellisesti sanoen ihanaa palata töihin ja saada taas arki rullaamaan normaalisti. Työviikko oli kyllä melkoisen raskas (minun työelämäni tähän astisista ehdottomasti VAIKEIN), mutta sitäkin ihanampaa oli sitten taas saada viikonloppu lepäillä. Eilen oltiin Karin kanssa molemmat kampausmalleina kaveripariskunnan kauniimmalle osapuolelle. Itse tykkäsin ainakin omasta kampauksestani todella kovasti ja siinä samalla vähän sovittiin, että ensi kuussa menen sitten samaiseen paikkaan hiusten värjäykseen ja leikkaukseen. Kovasti sitä jo odottelen. :) Illalla käytiin vielä tämän kaveripariskunnan luona katsomassa Daybreakers elokuvaa ja syömässä ihan mielettömän hyvää pizzaa (kiitokset vaan vielä kokeille, nomnomnom). Kotiin palatessa Porsamo olikin sitten taas kovin huomionkipeällä tuulella ja koko loppu illan seuraili meitä kumpaakin, tuli syliin ja kehräsi kovasti. Siitä otuksesta kyllä huomaa, että se ei viihdy yhtään yksin... ihmiset on sille kovin tärkeitä.
Tälle tärkeälle karvapallolle ollaankin muuten tänään askarreltu Karin kanssa oma laatikko, johon saa sen tavarat kätevästi talteen. Laatikkohan tottakai kiinnosti heti rouva kissaa kovasti.
Laatikko... tai siis "Porsamon boksi" sisältää siis seuraavanlaista tilpehööriä: erilaisia palloja (joista 2 puuttuu vielä kuvasta, koska Portsu on todennäköisesti pyöritellyt ne taas sohvan alle tai muuhun jemma nimiseen piilopaikkaan), punaiset valjaat, tärisevä hiirilelu, Marko-"enolta" saatu kissanminttua sisältävä tiikeri-lelu, Canofite korvatippoja, ruisku taannoisesta antibioottikuurista, kaksi erilaista harjaa, laser vauhdikkaampiin leikkihetkiin ja rokotus - ja terveyskortti. Takana näkyvä kissa ei mahdu laatikkoon. Vaikka todennäköisesti haluaisikin.
Aluksi tulostettiin liian pieni lappu tuohon laatikkoon, joten siitä saatiin vielä hyvä lisä Porsamon kantokoppaan. Kantokopassa on ihana lehmäkuosinen viltti, joka on tehty minun ala-asteella ompelemasta kietaisuhameesta. :P
Viime viikonloppuna lähdettiin Karin kanssa juhlistamaan vuosipäivää Turkuun. Yövyttiin Sokos Hotel Hamburger Börsissä junior suitessa. Lauantaina käytiin kävelemässä ympäri Turkua ja myös vähän shoppailemassa (Kari osti 2 kauluspaitaa). Shoppailun päätteeksi piipahdettiin olusilla Hemingwaysissa, jonka jälkeen mentiin Alkon ja kaupan kautta hotellihuoneeseen. Korkattiin siinä pieni skumppapullo samalla kun pohdittiin mihin mentäisiin syömään. Miniläppäri oli mukana ja sieltä oli hyvä selailla eri ravintolavaihtoehtoja. Päädyttiin sitten lopulta kuitenkin kurjan sään takia hotellin alakertaan Oscarin olohuone ja keittiö-ravintolaan. Ruoka oli ihan mielettömän hyvää.
Ennen huoneeseen paluuta käytiin vielä hotellin baarissa juomassa Irish coffeet ja siiderit. Huoneessa katsottiin elokuva ja juotiin punaviiniä ja maisteltiin muutamaa erisorttista juustoa.
Liikaa kun ei kitannut alkoholia illalla (eikä ollut tarkotuskaan mitään perseitä siis vetää...) niin oli mukava heräillä aamulla kaikessa rauhassa ja hipsiä pikku hiljaa hotelliaamiaiselle. Allekirjoittanut söi varmaan ensimmäistä kertaa 20 vuoteen aamupalaksi puuroa ja hyvääpä se olikin... niinkuin kaikki muukin mitä oli tarjolla.
Ennen kotiin suuntaamista käytiin vielä Ruissalossa kasvitieteellisessä puutarhassa. Hieno paikka oli kyllä. Täytyisi joskus mennä sinne kesälläkin niin näkisi ruusutarhankin kunnolla kukoistuksessaan. Autossa kotimatkalla bongattiin vielä melkoisen upea sateenkaari. Kuva ei kyllä oikein imartele sitä...
Maanantaina oli ihan rehellisesti sanoen ihanaa palata töihin ja saada taas arki rullaamaan normaalisti. Työviikko oli kyllä melkoisen raskas (minun työelämäni tähän astisista ehdottomasti VAIKEIN), mutta sitäkin ihanampaa oli sitten taas saada viikonloppu lepäillä. Eilen oltiin Karin kanssa molemmat kampausmalleina kaveripariskunnan kauniimmalle osapuolelle. Itse tykkäsin ainakin omasta kampauksestani todella kovasti ja siinä samalla vähän sovittiin, että ensi kuussa menen sitten samaiseen paikkaan hiusten värjäykseen ja leikkaukseen. Kovasti sitä jo odottelen. :) Illalla käytiin vielä tämän kaveripariskunnan luona katsomassa Daybreakers elokuvaa ja syömässä ihan mielettömän hyvää pizzaa (kiitokset vaan vielä kokeille, nomnomnom). Kotiin palatessa Porsamo olikin sitten taas kovin huomionkipeällä tuulella ja koko loppu illan seuraili meitä kumpaakin, tuli syliin ja kehräsi kovasti. Siitä otuksesta kyllä huomaa, että se ei viihdy yhtään yksin... ihmiset on sille kovin tärkeitä.
Tälle tärkeälle karvapallolle ollaankin muuten tänään askarreltu Karin kanssa oma laatikko, johon saa sen tavarat kätevästi talteen. Laatikkohan tottakai kiinnosti heti rouva kissaa kovasti.
Laatikko... tai siis "Porsamon boksi" sisältää siis seuraavanlaista tilpehööriä: erilaisia palloja (joista 2 puuttuu vielä kuvasta, koska Portsu on todennäköisesti pyöritellyt ne taas sohvan alle tai muuhun jemma nimiseen piilopaikkaan), punaiset valjaat, tärisevä hiirilelu, Marko-"enolta" saatu kissanminttua sisältävä tiikeri-lelu, Canofite korvatippoja, ruisku taannoisesta antibioottikuurista, kaksi erilaista harjaa, laser vauhdikkaampiin leikkihetkiin ja rokotus - ja terveyskortti. Takana näkyvä kissa ei mahdu laatikkoon. Vaikka todennäköisesti haluaisikin.
Aluksi tulostettiin liian pieni lappu tuohon laatikkoon, joten siitä saatiin vielä hyvä lisä Porsamon kantokoppaan. Kantokopassa on ihana lehmäkuosinen viltti, joka on tehty minun ala-asteella ompelemasta kietaisuhameesta. :P
keskiviikko 15. syyskuuta 2010
Melkoisen tehokas saikkuviikko ollut tähän mennessä. Maanantai meni ihan makoillessa kyllä ja katselin vaan telkkaria. Osittain sen takia, että oli vähän kuumeinen olo ja pelkäsin, että nyt se leikkaushaava on sitten tulehtunut... ohjeessa kun sanottiin, että jos kuume nousee yli 38 eikä laske vuorokaudessa, on otettava yhteys lääkäriin. Onneksi selvisin kuitenkin säikähdyksellä.
Eilen sitten sain jonkun ihme virtapiikin ja siivosin koko asunnon. Varoin kyllä ihan koko ajan tuota arpea, enkä siis nostellut mitään painavaa enkä tehnyt äkillisiä liikkeitä jne. Kerkesin toki eilenkin facebookkailemaan ja katselemaan telkkaria ja ihan vaan makoilemaan. Illalla ihmettelin, että mitä Porsamo maukuu parvekkeella... menin katsomaan ja Karin veli Esahan se siellä oli ulkopuolella rapsuttelemassa kissaa leuan alta. Esa tulikin sitten hetken päästä meille ja toi kakkupalaset mukanaan (Esalla oli synttärit vasta). Syötiin ne ihan kaksistaan eikä jätetty Karille yhtään, kun se oli vielä sillon kungfu-treeneissä, että lällällää! Sitten kun Kari tuli niin katseltiin Esan kuvia sen ja sen kaverien reilaus-reissulta. Olivat käyneet mm. auschwitzissa ja kyllä vaan hiljaseks veti ne kuvat sieltä ja kaikki mitä ne oppaat oli kertoilleet. Olis ihan mielenkiintonen kokemus käydä joskus itsekin siellä.
Tänään hain kellarista pari kassillista kirpparikamppeita ja karsin niistä pois sellasia, mitkä tuskin menee kaupaksi ja vien ne sitten Fidan lahjoituslaatikkoon jahka jaksan. Osan noista "gootti"-vaiheen vaatteistani laitoin jo huuto.netiin ihan kokeilumielessä, jos ne menisi siellä paremmin kaupaksi. Jos ei, niin sitten nekin menee kirpparipöytään kun tuossa syksymmällä sellainen taas varataan.
Noiden kirpparikamojen joukosta löytyi myös mun vanha löysän mallinen hupullinen t-paita. Meinasin sen ensin laittaa tuohon Fidalle menevään kassiin, mutta sitten päätinkin kokeilla vähän tuunata sitä ja tittididii, tällainen siitä tuli. Itse tykkään ainakin. Anteeksi meikittömyyteni, älkää peljästykö ihmiset armaat.
Eilen sitten sain jonkun ihme virtapiikin ja siivosin koko asunnon. Varoin kyllä ihan koko ajan tuota arpea, enkä siis nostellut mitään painavaa enkä tehnyt äkillisiä liikkeitä jne. Kerkesin toki eilenkin facebookkailemaan ja katselemaan telkkaria ja ihan vaan makoilemaan. Illalla ihmettelin, että mitä Porsamo maukuu parvekkeella... menin katsomaan ja Karin veli Esahan se siellä oli ulkopuolella rapsuttelemassa kissaa leuan alta. Esa tulikin sitten hetken päästä meille ja toi kakkupalaset mukanaan (Esalla oli synttärit vasta). Syötiin ne ihan kaksistaan eikä jätetty Karille yhtään, kun se oli vielä sillon kungfu-treeneissä, että lällällää! Sitten kun Kari tuli niin katseltiin Esan kuvia sen ja sen kaverien reilaus-reissulta. Olivat käyneet mm. auschwitzissa ja kyllä vaan hiljaseks veti ne kuvat sieltä ja kaikki mitä ne oppaat oli kertoilleet. Olis ihan mielenkiintonen kokemus käydä joskus itsekin siellä.
Tänään hain kellarista pari kassillista kirpparikamppeita ja karsin niistä pois sellasia, mitkä tuskin menee kaupaksi ja vien ne sitten Fidan lahjoituslaatikkoon jahka jaksan. Osan noista "gootti"-vaiheen vaatteistani laitoin jo huuto.netiin ihan kokeilumielessä, jos ne menisi siellä paremmin kaupaksi. Jos ei, niin sitten nekin menee kirpparipöytään kun tuossa syksymmällä sellainen taas varataan.
Noiden kirpparikamojen joukosta löytyi myös mun vanha löysän mallinen hupullinen t-paita. Meinasin sen ensin laittaa tuohon Fidalle menevään kassiin, mutta sitten päätinkin kokeilla vähän tuunata sitä ja tittididii, tällainen siitä tuli. Itse tykkään ainakin. Anteeksi meikittömyyteni, älkää peljästykö ihmiset armaat.
maanantai 13. syyskuuta 2010
Vuosipäivä
2 vuotta (ja 1 päivä) sitten minä istuin linja-autossa matkalla Jyväskylästä Tampereelle. Jännitti ihan kamalasti. Olin tulossa ensimmäistä kertaa käymään miehen luona, jonka olin paria kuukautta aiemmin "tavannut" internetissä. Koulukaverit olivat ihmeissään, että "miten sä uskallat mennä tolleen vaan sen luokse, kun et tiedä siitä mitään?!". Järjellä ajateltuna kai se niin olikin, mutta omassa päässä päällimmäisenä huolena oli se, että luistaisiko juttu yhtä hyvin livenä kuin messengerissä ja puhelimessa.
Hymy nousi väkisin huulille, kun linja-auto kaartoi Tampereen bussiasemalle ja bongasin Karin vastaantulleiden joukosta. Kuvia oltiin toki nähty toisistamme jo aiemmin ja kyllä se helpotus oli, kun huomasi että sen näköinen mies siellä oli vastassa kun pitikin, eikä 20 kiloa lihonut "ne kuvat oli muutaman vuoden takaisia"-tyylinen ratkaisu. ;)
Asemalta lähdettiin sitten vähän hiljaisissa tunnelmissa kävelemään kohti Karin kämppää. Matkalla katselin, että onpas tutun näköisiä maisemia, eikä mennyt kovinkaan kauaa kun tajusin, että ystäväni Ossi asuu Karista noin 2 minuutin kävelymatkan päässä.
Karin luona sitten vähän rentouduttiin jo ja juttua alkoi syntyä paremmin kuin matkalla... mahdollisesti myös viinilasillisten ansiosta. Kari teki meille jotain hyvää pastaruokaa, jonka jälkeen katsottiin uusin Batman elokuva The Dark Knight ja syötiin popkornia. Taisinpa siinä vaiheessa uskaltautua jo Karin kainaloonkin ensimmäistä kertaa. Seuraavana päivänä käytiin kävelyllä ympäri Kalevaa ja hengailtiin muutenkin aika rauhassa ja tutustuttiin. Sunnuntaina kotiin lähtiessä olin aivan myyty ja ihastunut. Minun onnekseni tunne oli molemminpuolinen, eikä kauaakaan mennyt kun nähtiin taas.
1,5 vuotta jouduttiin kuitenkin elelemään etäsuhteessa, kun minulla oli koulu kesken Jyväskylässä. Rahaa paloi ja kaikki vkloput suurinpiirtein meni siinä, että jompi kumpi reissasi tuota Jyväskylä-Tampere väliä. Sen arvoista se kuitenkin oli.
Heinäkuussa 2009 tuli yksi suurimmista testauspisteistä eteen, kun Kari lähti kuukaudeksi kaverinsa kanssa Etelä-Amerikkaan reissaamaan. Ikävä oli valtava eikä kyyneliltä ja huolehtimisiltakaan vältytty tietenkään. Ehjänä mies tuli kuitenkin onneksi takaisin ja tuossa vaiheessa alettiin puhua, että voisin mahdollisesti muuttaa valmistumisen jälkeen Karin luokse Porsamon kanssa.
2010 tammikuussa se sitten tapahtuikin ja Karin oveen ilmestyi toinenkin sukunimi. Sain sitten sijaisuuksia päiväkoteihin Tampereella ja niistä kerättyä sen verran rahaa, että huhtikuussa käytiin ensimmäistä kertaa ulkomailla yhdessä (minähän en silloin ollut vielä edes koskaan ollut lentokoneessa). Tuon Ayia Napan reissun lisäksi kävimme myös kesällä pyörähtämässä viikon verran Lontoossa ja Southamptonissa.
Paljon ollaan jo koettu, mutta toivottavasti meillä on vielä loppuelämämme aikaa kokea kaikkea hienoa lisää.... Yhdessä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)