En tunnu millään löytävän omaa silmääni miellyttävää ulkoasua tälle blogille... äskenkin väsäsin varmaan puolisen tuntia sellaista talvista maisemaa tähän taustalle ja kun homma oli melkein valmis niin poistin koko systeemin. Vaativaa touhua. Pitäisi löytää joku uskomattoman upea kuva jostain asiasta, joka on minulle tärkeä... saisin vähän persoonaani mukaan tähän ulkoasuun.
Ulkona sataa taas lunta, joka saa kesän tuntumaan ikävän kaukaiselta asialta (vaikka töissä ihmiset jo kyselivätkin kesälomista, huhhuh). Viime vuosina en ole vihannut talvea enää ihan niin paljon kuin aikaisemmin, mutta minä en vain pidä kylmästä... kesää on jo kovasti ikävä.
Viime viikonloppuna olimme kaksoisveljeni ja veljeni vaimon kanssa auttamassa isosiskoani muutossa. Oli jotenkin upeaa seurata kuinka siinä parissa päivässä tolkuton kasa muuttolaatikoita katosi jonnekin kaappien uumeniin ja asunto alkoi näyttää kodille. Sen verran tuli kyllä tavaraa kannettua, että ei ihan heti tee mieli itse muuttaa... eikä onneksi tarvitsekaan.
Viikonlopun jälkeen oli melko raskasta lähteä maanantaina aamuvuoroon. Herätys oli "vasta" hiukan jälkeen kuuden, mutta Porsamo päätti kostaa yöllä sen, että se oli jätetty yksin viikonlopun ajaksi, joten yöunet jäivät vähäisiksi. Neiti nimittäin juoksenteli ympäri asuntoa kuin heikkopäinen ja touhusi ties mitä. Eilen nukahdinkin sitten jo puoli 10 aikaan, mikä ei ollut kyllä huono asia sen suhteen, että tänä aamuna työt alkoivatkin jo klo 6.
Töistä kotiin tullessa posti oli tuonut kirjeen, jota olen odotellutkin jo. 7.2 on nyt sitten uusi rinnan ultraäänikuvaus. Tippahan siinä taas tuli linssiin, kun tuon kirjeen luin... on niin saamarin turhauttavaa ollut tämä koko prosessi ja pelottaa ettei asia ratkea vieläkään. Lisäksi jännitän sitä, jos rinta joudutaan leikkaamaan uudestaan. Niin pinnalliselta kun se saattaa kuulostaakin niin pelkään, että jos vielä leikataan niin rinnoissa alkaa näkymään jo koko eroja (joita olen kyllä nytkin ollut mukamas huomaavinani, vaikkei mistään todellakaan suuresta ole kysymys). Tottakai taka-alalla kalvaa myös pelko siitä, jos kyseessä ei olekaan fibroadenooma...
Äh, nyt ennenkuin alan vetistellä ja mietiskellä enempää niin poistun tästä koneen äärestä ja menen tekemään jotain välipalaa...
tiistai 11. tammikuuta 2011
torstai 6. tammikuuta 2011
Ne kuuluisat kengät
"These boots are made for walking, and that's just what they'll do
one of these days these boots are gonna walk all over you."
Monet on kyselleet, että minkälaiset nämä surullisen kuuluisat kenkäni ovat... noh tässäpä niistä nyt kuvaa vihdoin!
Niille jotka asiasta eivät ole koskaan ennen kuulleetkaan seuraa info-pläjäys N-Y-T NYT:
- Sain nämä kengät joululahjaksi vissiin vuonna 2002 (Tilattu Ellokselta, alkuperäinen hinta n. 60 euroa)
- Melkein heti havaitsin ettei näillä pysy talvella pystyssä... asia ratkaistiin suutarilla. Kenkiin tehtiin uudet pohjat materiaalista, joka pitää liukkaammallakin kelillä (n. 40 euroa)
- Kengänpohjiin kului reikä vuonna 2008, koska korot ovat ontot. Pohjaan laitettiin paksumpi kerros uutta pohjaa (n. 30 euroa)
- Pohjiin tuli jälleen reikä 2010 keväällä. Tampereen suutari ihmetteli miksei edellisiä reikiä ollut täytetty korossa, vaan laitettu vaan päälle uusi kerros... reiät täytettiin ja pohjat laitettiin taas uusiksi. (Hinta tällä kertaa vain 20 euroa)
- Ehdin kävellä kengillä ehkä hyvällä tuurilla 10 kertaa, kun vetoketjut sanoivat sopimuksensa irti. Vetoketjut vaihdettiin (40 euroa).
Lienee sanomattakin selvää siis, että kyseessä meikäläisen lempikengät, joista ei vaan henno luopua. Tunnearvon lisäksi kengät ovat siis onnistuneet kasvattamaan rahallista arvoaan yli puolella. Way to go shoes!
Ps. Porsamon mielestä oli tärkeämpää, että hän saa puskea kenkiä (ja siinä sivussa minuakin) kun se, että olisin saanut näistä hyvän kuvan otettua...
one of these days these boots are gonna walk all over you."
Monet on kyselleet, että minkälaiset nämä surullisen kuuluisat kenkäni ovat... noh tässäpä niistä nyt kuvaa vihdoin!
Niille jotka asiasta eivät ole koskaan ennen kuulleetkaan seuraa info-pläjäys N-Y-T NYT:
- Sain nämä kengät joululahjaksi vissiin vuonna 2002 (Tilattu Ellokselta, alkuperäinen hinta n. 60 euroa)
- Melkein heti havaitsin ettei näillä pysy talvella pystyssä... asia ratkaistiin suutarilla. Kenkiin tehtiin uudet pohjat materiaalista, joka pitää liukkaammallakin kelillä (n. 40 euroa)
- Kengänpohjiin kului reikä vuonna 2008, koska korot ovat ontot. Pohjaan laitettiin paksumpi kerros uutta pohjaa (n. 30 euroa)
- Pohjiin tuli jälleen reikä 2010 keväällä. Tampereen suutari ihmetteli miksei edellisiä reikiä ollut täytetty korossa, vaan laitettu vaan päälle uusi kerros... reiät täytettiin ja pohjat laitettiin taas uusiksi. (Hinta tällä kertaa vain 20 euroa)
- Ehdin kävellä kengillä ehkä hyvällä tuurilla 10 kertaa, kun vetoketjut sanoivat sopimuksensa irti. Vetoketjut vaihdettiin (40 euroa).
Lienee sanomattakin selvää siis, että kyseessä meikäläisen lempikengät, joista ei vaan henno luopua. Tunnearvon lisäksi kengät ovat siis onnistuneet kasvattamaan rahallista arvoaan yli puolella. Way to go shoes!
Ps. Porsamon mielestä oli tärkeämpää, että hän saa puskea kenkiä (ja siinä sivussa minuakin) kun se, että olisin saanut näistä hyvän kuvan otettua...
Joskohan tämän tekstin lisääminen nyt onnistuis...
Niinkuin tarkimmat varmaan huomasivatkin jo niin en tosiaankaan palannut asiaan ennen vuodenvaihdetta, vaikka näin lupasin. Tässä on taas tullut oltua mukamas niin kiireinen, että päivittäminen on vaan jäänyt.
Tuon edellisen merkinnän jälkeen matkustelimme tosiaan seuraavana päivänä takaisin Tampereelle mukanamme Porsamon lisäksi siskoni poika Jimi (13v). Siinä menikin sitten ilta katsellessa Simpsoneita Jimin kanssa, kunnes Kari tuli potkismätkistreeneistään ja pojat alkoivat pelata Mario Galaxya Wiillä.
Seuraavana päivänä isosisko tuli sitten tyttönsä (minun ihana kummityttö) kanssa hakemaan Jimiä takaisin kotiin ja samalla kävästiin Ikeassa. Taina löysi paljon kaikkea uuteen asuntoonsa ja vaikka minun ei mitään pitänyt ostaakaan, niin kyllähän siellä tuli taas rahaa tuhlattua omastakin lompakosta.
Sittenpäs saapuikin jo uudenvuodenaatto. Porsamon sairastelun takia päädyttiin pysymään kotosalla, mutta onneksi seuraamme liittyi muutama hassunhauska ystävä. Ilta meni leppoisasti juomapeliä pelaten ja sitä rataa. Mukavaa oli, vaikkakin jollain tapaa koko päivä oli jotenkin outo... perunasalaatti jäi syömättä, tinat valamatta ja nukkumaankin mentiin jo 2 jälkeen. Noh, eipähän tullut sitten ihan niin maksimaalista krapulaa, kun olisi voinut tulla. Selvittiin uudenvuodenpäivänä vieläpä illalla syömään ravintolaan Karin kaveriporukan kanssa. Eikä töihinkään palaaminen itseasiassa maanantaina ottanut ihan niin koville, kun ei mennyt koko vkloppu krapulaa potiessa.
Ah, mutta aivan! Taisin luvata jonkinlaista yhteenvetoa viimevuodesta... Oikeastaan en voi sanoa, että vuosi olisi ollut erityisen hyvä tai erityisen huono. Vaikka "Ihan kiva" onkin jotenkin niin ällöttävä kommentti ylipäänsä mistään, niin joudun valitettavasti toteamaan, että vuosi oli "Ihan kiva". Ei siitä jäänyt mitään sellaista fiilistä, että "lisää tällasta! Upeetamahtavaa!", vaikka paljon vuoteen mahtuikin hyvää ja jopa erinomaista!
Tammikuussa muutettiin yhteen Karin kanssa ja vaikka se olikin pelottavaa aluksi, niin nyt vuoden avoliitossa eläneenä voin sanoa, että tämä on ollut paljon helpompaa ja ihanampaa kun osasin/uskalsin odottaa. Alussa oli toki vaikeaa... uusi paikkakunta, uusi asunto, ei tietoakaan töistä ja sitä rataa. Kaiken tuon takia sain kehiteltyä itselleni sen suuruisen stressin, että menetin yöuneni, aloin pelkäämään ties mitä olemattomia sairauksia, sain lieviä paniikkikohtauksia ja itsetuntokin laski entisestään. Vasta kun lääkärini sanoi minulle ääneen (määrättyään minulle ensin nukahtamislääkkeitä) että "Sinun pitää nyt antaa itsellesi aikaa sopeutua kaikkeen tähän uuteen. Paikkakunnan vaihtaminen ja toisen kanssa yhteenmuuttaminen ei ole pikkuasioita.", heräsin siihen tosiasiaan itsekin. Minulla oli oikeus olla hukassa ja huolissaan.
Pian tuon jälkeen sainkin myös ensimmäisen sijaisuuteni erääseen Tampereen päiväkotiin, ja sen jälkeen toisen... ja taas toisen. Palaset alkoivat loksahdella kohdilleen ja rahaakin alkoi olla sen verran ylimääräistä, et
tä huhtikuussa päätimme ottaa vähän lomaa ja matkustimme ensimmäistä kertaa yhdessä ulkomaille, Ayia Napaan. Tämä oli siis myös minun ensimmäinen kertani lentokoneessa. Matka oli aivan ihana. Lämmintä riitti ja viikossa ehdimme käydä bussikierroksella vuoristossa ruotsalaisten turistien kanssa, kävellä pitkin poikin vieraan maan katuja, maata auringossa, syödä hyvää ruokaa (ja juoda hyviä juomia) sekä ihan vaan lueskella kirjoja hotellilla. Reissusta sai virtaa jaksaa kesään saakka loskan keskellä koti Suomessa.
Kesä toi mukanaan taas työttömyyden. Olin kuitenkin saanut säästettyä sen verran rahaa, että tiesin pärjääväni, vaikka töitä ei kesällä olisikaan. Juhannusta vietettiin Keski-Suomessa Lintulahden leirintäalueella vanhempieni, kaksoisveljeni ja siskoni perheen kanssa. Sen lisäksi ehdin kesän aikana vierailla niin isosiskoni kun vanhempienikin luona. Toki kesään mahtui myös perinteisiä mökkireissuja kaveriporukoilla sekä festareita (Ilosaarirock ja Suomipop, johon pääsimme vielä kaiken lisäksi isosiskon kanssa ilmaiseksi erään mukavan muusikon ansiosta). Heinäkuussa ehdimme vielä tekemään toisen ulkomaanreissun Englantiin! Paikka teki kyllä niin suurenmoisen vaikutuksen, että sinne voisin mielelläni matkustaa vielä uudelleenkin. (Reissusta muuten kuvia nähtävillä minun facebook profiilissani) Ehdimme viettää aikaa Lontoon lisäksi Karin tädin luona Southamptonissa. En edes jaksa luetella mitä kaikkea siellä ehdimme nähdä ja kokea, mutta suositella voin kyllä lämpimästi (ellet sitten satu olemaan vaan rantakohteiden pakettilomien ystävä...).
Kääksis, joko päästiin syksyyn? Niin kai sitten. Elokuun alkupuolella huomasin erään sivuston kautta, että hyvin lähellä sijaitsevaan päiväkotiin haettiin vammaistyöhön eri
koistunutta sijaista aina joulukuuhun saakka. Laitoin luonnollisesti heti hakemuksen menemään ja yllätyksekseni sainkin nopeasti kutsun työhaastatteluun. Haastattelussa minua jännitti kovasti, eikä asiaa auttanut armottoman lämmin sää ulkona... hikoilin kuin pieni possu. Sain kuitenkin haastattelun päätteeksi heti tietää, että sain kun sainkin paikan! Samaisessa paikassa saankin nyt sitten uusimman tiedon mukaan jatkaa toukokuuhun saakka ja olen enemmän kuin tyytyväinen. Työkaverit ovat mukavia ja lapset ihania.
Havahduin eräs päivä siihen tosiasiaan, että tällaiseen työpaikkaan minä aina opiskellessani toivoinkin päätyväni. Yksi unelma siis lisää toteutuneiden laatikkoon!
Syksyyn mahtui kuitenkin myös vastoinkäymisiä. Jouduin leikkaukseen, jossa oikeasta rinnastani poistettiin hyvänlaatuinen kasvain (fibroadenooma). Sain tuolloin viikon sairaslomaa ja koin huonoa omatuntoa siitä, vaikka en mitenkään olisi tikkeineni pystynyt nostelemaan töissä lapsia. Kaiken kukkuraksi sain parin viikon päästä leikkauksesta tiedon, että fibroadenooma ei ollutkaan siinä palasessa jonka he poistivat. Asiaa en siis saanut vieläkään pois päiväjärjestyksestä. Tässä alkuvuoden puolella minun pitäisi nyt sitten saada kutsu uuteen ultraääneen ja jos se adenooma siellä yhä on, niin leikataan uudestaan... ahdistavaa!
Siinäpä ne suurimmat kai sitten vuodelta 2010. Nyt vain kun tämän tekstin sain vihdoin valmiiksi niin huomaan, että vuosi on kyllä ollut itseasiassa enemmän kuin "ihan kiva"... huomattavasti enemmän! Eli tästä ajanhaaskaukselta tuntuvasta merkinnästä oli sittenkin jotain hyötyä! :P
Mainitaan nyt jotain vielä tästäkin vuodesta. Kesälomalla me matkustetaan Karin kanssa Japaniin! Rahaa ollaan säästetty jo jonkusen aikaa ja vähän katseltu mitä kaikkea siellä kannattaisi käydä katsomassa. Vinkkejä otetaan muuten vastaan! Tuon reissun lisäksi on tarkoitus vielä tässä alkuvuodesta käväistä jossain kylpylässä, kun syksyllä jouduttiin perumaan koko reissu tuon minun rintaleikkauksen takia...
Uudenvuodenlupauksia en taaskaan tehnyt, mutta päätin alkuviikosta kokeilla kahvittomuutta jonkun aikaa. Nyt on menossa vasta toinen päivä ilman tuota kirottua koukuttavaa litkua (teetä olen kyllä juonut), mutta tähän mennessä on ollut yllättävänkin helppoa. Mielessä kävi jopa jonkunlainen alkoholilakko, mutta katsotaan sitä sitten myöhemmin. ;D
Mutta tässäpä tämä taisi nyt sitten olla. Tällä erää en aio luvata koska seuraavan tekstin lykkään ilmoille, koska en lupaustani saa pidettyä kuitenkaan ja uskolliset lukijani (eli Kaisa) turhautuvat. Tack och adjö.
Tuon edellisen merkinnän jälkeen matkustelimme tosiaan seuraavana päivänä takaisin Tampereelle mukanamme Porsamon lisäksi siskoni poika Jimi (13v). Siinä menikin sitten ilta katsellessa Simpsoneita Jimin kanssa, kunnes Kari tuli potkismätkistreeneistään ja pojat alkoivat pelata Mario Galaxya Wiillä.
Seuraavana päivänä isosisko tuli sitten tyttönsä (minun ihana kummityttö) kanssa hakemaan Jimiä takaisin kotiin ja samalla kävästiin Ikeassa. Taina löysi paljon kaikkea uuteen asuntoonsa ja vaikka minun ei mitään pitänyt ostaakaan, niin kyllähän siellä tuli taas rahaa tuhlattua omastakin lompakosta.
Sittenpäs saapuikin jo uudenvuodenaatto. Porsamon sairastelun takia päädyttiin pysymään kotosalla, mutta onneksi seuraamme liittyi muutama hassunhauska ystävä. Ilta meni leppoisasti juomapeliä pelaten ja sitä rataa. Mukavaa oli, vaikkakin jollain tapaa koko päivä oli jotenkin outo... perunasalaatti jäi syömättä, tinat valamatta ja nukkumaankin mentiin jo 2 jälkeen. Noh, eipähän tullut sitten ihan niin maksimaalista krapulaa, kun olisi voinut tulla. Selvittiin uudenvuodenpäivänä vieläpä illalla syömään ravintolaan Karin kaveriporukan kanssa. Eikä töihinkään palaaminen itseasiassa maanantaina ottanut ihan niin koville, kun ei mennyt koko vkloppu krapulaa potiessa.
Ah, mutta aivan! Taisin luvata jonkinlaista yhteenvetoa viimevuodesta... Oikeastaan en voi sanoa, että vuosi olisi ollut erityisen hyvä tai erityisen huono. Vaikka "Ihan kiva" onkin jotenkin niin ällöttävä kommentti ylipäänsä mistään, niin joudun valitettavasti toteamaan, että vuosi oli "Ihan kiva". Ei siitä jäänyt mitään sellaista fiilistä, että "lisää tällasta! Upeetamahtavaa!", vaikka paljon vuoteen mahtuikin hyvää ja jopa erinomaista!
Tammikuussa muutettiin yhteen Karin kanssa ja vaikka se olikin pelottavaa aluksi, niin nyt vuoden avoliitossa eläneenä voin sanoa, että tämä on ollut paljon helpompaa ja ihanampaa kun osasin/uskalsin odottaa. Alussa oli toki vaikeaa... uusi paikkakunta, uusi asunto, ei tietoakaan töistä ja sitä rataa. Kaiken tuon takia sain kehiteltyä itselleni sen suuruisen stressin, että menetin yöuneni, aloin pelkäämään ties mitä olemattomia sairauksia, sain lieviä paniikkikohtauksia ja itsetuntokin laski entisestään. Vasta kun lääkärini sanoi minulle ääneen (määrättyään minulle ensin nukahtamislääkkeitä) että "Sinun pitää nyt antaa itsellesi aikaa sopeutua kaikkeen tähän uuteen. Paikkakunnan vaihtaminen ja toisen kanssa yhteenmuuttaminen ei ole pikkuasioita.", heräsin siihen tosiasiaan itsekin. Minulla oli oikeus olla hukassa ja huolissaan.
Pian tuon jälkeen sainkin myös ensimmäisen sijaisuuteni erääseen Tampereen päiväkotiin, ja sen jälkeen toisen... ja taas toisen. Palaset alkoivat loksahdella kohdilleen ja rahaakin alkoi olla sen verran ylimääräistä, et
tä huhtikuussa päätimme ottaa vähän lomaa ja matkustimme ensimmäistä kertaa yhdessä ulkomaille, Ayia Napaan. Tämä oli siis myös minun ensimmäinen kertani lentokoneessa. Matka oli aivan ihana. Lämmintä riitti ja viikossa ehdimme käydä bussikierroksella vuoristossa ruotsalaisten turistien kanssa, kävellä pitkin poikin vieraan maan katuja, maata auringossa, syödä hyvää ruokaa (ja juoda hyviä juomia) sekä ihan vaan lueskella kirjoja hotellilla. Reissusta sai virtaa jaksaa kesään saakka loskan keskellä koti Suomessa.Kesä toi mukanaan taas työttömyyden. Olin kuitenkin saanut säästettyä sen verran rahaa, että tiesin pärjääväni, vaikka töitä ei kesällä olisikaan. Juhannusta vietettiin Keski-Suomessa Lintulahden leirintäalueella vanhempieni, kaksoisveljeni ja siskoni perheen kanssa. Sen lisäksi ehdin kesän aikana vierailla niin isosiskoni kun vanhempienikin luona. Toki kesään mahtui myös perinteisiä mökkireissuja kaveriporukoilla sekä festareita (Ilosaarirock ja Suomipop, johon pääsimme vielä kaiken lisäksi isosiskon kanssa ilmaiseksi erään mukavan muusikon ansiosta). Heinäkuussa ehdimme vielä tekemään toisen ulkomaanreissun Englantiin! Paikka teki kyllä niin suurenmoisen vaikutuksen, että sinne voisin mielelläni matkustaa vielä uudelleenkin. (Reissusta muuten kuvia nähtävillä minun facebook profiilissani) Ehdimme viettää aikaa Lontoon lisäksi Karin tädin luona Southamptonissa. En edes jaksa luetella mitä kaikkea siellä ehdimme nähdä ja kokea, mutta suositella voin kyllä lämpimästi (ellet sitten satu olemaan vaan rantakohteiden pakettilomien ystävä...).
Kääksis, joko päästiin syksyyn? Niin kai sitten. Elokuun alkupuolella huomasin erään sivuston kautta, että hyvin lähellä sijaitsevaan päiväkotiin haettiin vammaistyöhön eri
koistunutta sijaista aina joulukuuhun saakka. Laitoin luonnollisesti heti hakemuksen menemään ja yllätyksekseni sainkin nopeasti kutsun työhaastatteluun. Haastattelussa minua jännitti kovasti, eikä asiaa auttanut armottoman lämmin sää ulkona... hikoilin kuin pieni possu. Sain kuitenkin haastattelun päätteeksi heti tietää, että sain kun sainkin paikan! Samaisessa paikassa saankin nyt sitten uusimman tiedon mukaan jatkaa toukokuuhun saakka ja olen enemmän kuin tyytyväinen. Työkaverit ovat mukavia ja lapset ihania.Havahduin eräs päivä siihen tosiasiaan, että tällaiseen työpaikkaan minä aina opiskellessani toivoinkin päätyväni. Yksi unelma siis lisää toteutuneiden laatikkoon!
Syksyyn mahtui kuitenkin myös vastoinkäymisiä. Jouduin leikkaukseen, jossa oikeasta rinnastani poistettiin hyvänlaatuinen kasvain (fibroadenooma). Sain tuolloin viikon sairaslomaa ja koin huonoa omatuntoa siitä, vaikka en mitenkään olisi tikkeineni pystynyt nostelemaan töissä lapsia. Kaiken kukkuraksi sain parin viikon päästä leikkauksesta tiedon, että fibroadenooma ei ollutkaan siinä palasessa jonka he poistivat. Asiaa en siis saanut vieläkään pois päiväjärjestyksestä. Tässä alkuvuoden puolella minun pitäisi nyt sitten saada kutsu uuteen ultraääneen ja jos se adenooma siellä yhä on, niin leikataan uudestaan... ahdistavaa!
Siinäpä ne suurimmat kai sitten vuodelta 2010. Nyt vain kun tämän tekstin sain vihdoin valmiiksi niin huomaan, että vuosi on kyllä ollut itseasiassa enemmän kuin "ihan kiva"... huomattavasti enemmän! Eli tästä ajanhaaskaukselta tuntuvasta merkinnästä oli sittenkin jotain hyötyä! :P
Mainitaan nyt jotain vielä tästäkin vuodesta. Kesälomalla me matkustetaan Karin kanssa Japaniin! Rahaa ollaan säästetty jo jonkusen aikaa ja vähän katseltu mitä kaikkea siellä kannattaisi käydä katsomassa. Vinkkejä otetaan muuten vastaan! Tuon reissun lisäksi on tarkoitus vielä tässä alkuvuodesta käväistä jossain kylpylässä, kun syksyllä jouduttiin perumaan koko reissu tuon minun rintaleikkauksen takia...
Uudenvuodenlupauksia en taaskaan tehnyt, mutta päätin alkuviikosta kokeilla kahvittomuutta jonkun aikaa. Nyt on menossa vasta toinen päivä ilman tuota kirottua koukuttavaa litkua (teetä olen kyllä juonut), mutta tähän mennessä on ollut yllättävänkin helppoa. Mielessä kävi jopa jonkunlainen alkoholilakko, mutta katsotaan sitä sitten myöhemmin. ;D
Mutta tässäpä tämä taisi nyt sitten olla. Tällä erää en aio luvata koska seuraavan tekstin lykkään ilmoille, koska en lupaustani saa pidettyä kuitenkaan ja uskolliset lukijani (eli Kaisa) turhautuvat. Tack och adjö.
keskiviikko 5. tammikuuta 2011
Muutama kirosana...
Lupaan huomenna oikeasti postata tuon lupaamani merkinnän... Se on valmiiksi kirjoitettuna kyllä jo, mutta kun tämä s**tanan p*ska Bloggeri alko temppuilla jotakin ja en jaksa nyt tapella tän kanssa...
tiistai 28. joulukuuta 2010
Shame on me.
Tiesin, että edellisestä blogimerkinnästäni on aikaa, mutta en tajunnut että siitä on jo noin pitkä aika. Olen valitettavasti keskittynyt viime aikoina lueskelemaan enemmän toisten blogeja, kun päivittämään omaani. Kipinää kirjoittamiseen ei vain ole löytynyt... työpäivän aikana on usein mielessä käynyt, että kotona voisin vihdoin tehdä jonkinlaisen merkinnän, mutta aina se on kuitenkin jäänyt.
Nyt istun vanhassa huoneessani vanhempien luona Suolahdessa. Eilen kävin äitin kanssa kaupassa Suolahden suuressa ja ihmeellisessä keskustassa. Tuolla kauppareissulla sisällä myllersi hyvinkin ristiriitaiset tunteet... tuntui toisaalta hyvältä olla tutuissa maisemissa ja nähdä, että juuri mikään ei ollut muuttunut... niinkun en koskaan pois olisi ollutkaan, kun taas toisaalta paikka tuntui ihan vieraalta ja ahdistavalta. En ole asunut täältä pois kunnolla vielä edes kahta vuotta ja silti vastaantulijat näyttivät vierailta ja huomasi kyllä, että minuakin katsottiin, että "kukahan tuo nyt sitten on...?", täällä kun kaikki tietävät toisensa ja ulkopaikkakuntalaiset bongataan heti. Tuokin toisaalta ahdistavaa, toisaalta jollain tapaa mukavaa. Takaisin en näkisi muuttavani tänne koskaan... harva minuakaan tuntee oikeasti (siis todella harva), mutta täällä on ihmisillä sellainen tapa, että jos ei jotain ihmistä tunneta niin siitä sitten keksitään juttuja, joita esitetään faktoina ympäri kaupunkia ja ollaan tietävinään tarkkaankin millainen ihminen se Mari sitten oikeasti onkaan. Tiedän, kuulostaa kamalalle paikalle, mutta kyllä täältä hyvät puoletkin oikeasti löytyy.
Olen ollut täällä nyt viime viime torstaista saakka ja huomenna olisi tarkoitus lähteä takaisin kohti Tamperetta, kun kissakin on alkanut tervehtyä.
Kaikkihan alkoi viime maanantaina sillä, että rouva pyyhki kurakakkaisen takapuolensa ympäri seiniä, tiistaina sitten alkoi oksentelu (oksensi n. 4-5 kertaa päivän aikana). Keskiviikkona kissa vaan nukkui koko ajan. Ajateltiin, että se on vaan väsynyt kaikesta oksentelusta, mutta illalla oksentelu alkoi taas.
Torstaina sitten minä lähdin aamuvuoroon töihin ja aamulla 8 Kari soitti eläinlääkärille ja saatiin aika 10:30... meillä oli joulun vuoksi vain vähän lapsia hoidossa, joten pääsin lähtemään niin ajoissa että ehdin lääkärille mukaan (onneksi olin säästänyt ylityötuntejani). Porsamosta otettiin röntgenkuvat masusta ja verikoe. Jouduttiin myös nesteyttämään ja antamaan vitamiiniruisku ja pahoinvointilääke. Mukaan saatiin vielä antibioottikuuri, vatsansuojalääke ja palauttavia ruokia... ja kolminumeroinen lasku. Syytä oksenteluun ei varsinaisesti löytynyt. Lääkäri vain totesi, että kyseessä voi olla tavallista sitkeämpi vatsatauti ja että jos se ei mene ohi joulun aikana niin sitten tehdään lisätutkimuksia. Tukoksiakaan suolesta siis ei löytynyt. Lähdimme ajelemaan Suolahtea kohti toivoen, että kisulainen ei matkasta stressaantuisi ja menisi vielä huonompaan kuntoon (lääkäriltä saatiin lupa matkustaa).
Perillä Porsamo oli kuitenkin jo oma itsensä. Kerjäsi ruokaa, tutki paikkoja jne. Helpotus oli suuri.
Kunnes jouluaaton aamuna Porsamo ei taaskaan suostunut syömään ja oli kovin väsynyt... Kahden aikaan olimme perheen kanssa syömässä jouluateriaa, kun kaksoisveljeni ilmoitti, että Porsamo oksentaa matolle. Hyvä etten itsekin yökännyt lautaselle samantien. Kiiruhdin omaan huoneeseeni tietokoneelle ja etsin puhelinnumeron päivystävälle eläinlääkärille, joka meidän onneksi oli Äänekoskella. Hoitaja kysyi, josko pääsisimme tulemaan paikalle heti, joten ei muutakun takit päälle, kissa koppaan ja auto liikenteeseen. Kaksoisveljeni lähti mukaan ja iskä kuskasi. Heti perillä lääkäri ilmoitti, että kissa on kuivunut niin, että tiputus on paikallaan. Tunti hommassa menisi ja kyseltiin jätetäänkö kissa sinne vai odotetaanko... minä päätin heti, että jään kissan luokse. Joulupukin kanssa oltiin sovittu, että lahjat jaetaan puoli 5 ja kello oli tuolloin puoli 4, joten sanoin iskälle ja Markolle että he voivat lähteä, että soitan sitten kun päästään. Molemmat kuitenkin päättivät jäädä odottamaan aulaan. Punnituksessa selvisi, että kissa oli menettänyt painoaan jo puolisen kiloa ja kyllä sellainen määrä jo näkyikin... Saimme mukaan vielä jotain erityisraksuja, (joita Porsamo yllättäen suostui siellä syömään vaikka märkäruokaan ei suostunut koskemaan koko päivänä) pahoinvointilääkettä, sekä ruokahalua voimistavaa lääkettä... ja taas sen kolminumeroisen laskun.
Yksi positiivinen asia jouluaatollekin; ehdimme parahiksi takaisin kotiin juuri kun Joulupukki oli aloittanut lahjojen jakamisen isoveljeni ja hänen muksujensa avustuksella. Joulutunnelma oli itselläni kyllä koko päivän hukassa ja kävin vähän väliä tarkistamassa mitä kissa touhuaa. Jouduin myös illalla pakkoruokkimaan sen kahdesti ruiskun avulla. Seuraavan yön nukuin huonosti, samoin iskä, joka pelkäsi koko ajan, että tulen kertomaan, että kissa ei selvinnyt yön yli... Riemu oli suuri, kun aamulla 6 aikaan heräsin siihen, kun Porsamo yritti avata raksupussia. Puoli 7 aikaan se söi märkäruokaa aivan itse. Sen kunto alkoi päivänmittaa kohota ihan silmissä ja ruokahalu oli kyltymätön! Samalla nousi myös kaikkien paikalla olevien mieliala ja ainakin oma joulufiilikseni. Illalla se vielä joikin itse, joten ruiskulla juottamisenkin sai unohtaa.
Nyt tuosta kaik
esta on jäljellä vain aukko pankkitilillä, sekä huono muisto (ja antibiootit sekä vatsansuojalääke, joita täytyy antaa vielä viikonloppuun saakka). Säikähdyksellä selvittiin. Edelleen kyllä tarkkailen tuota kissaa vainoharhaisena ja havahdun heti kun se laittaa tassunsa eri asentoon, mutta eiköhän tämäkin tästä helpotu, kun saadaan tänään Kari tänne toimimaan järjen äänenä. ;)
Palataan asialle huomenissa (näin olisi oikeasti tarkoitus...) sillä ajattelin tälle vuodelle tehdä vielä ainakin sen yhden merkinnän, jossa summaantuisi koko vuosi. Tack och adjö.
Nyt istun vanhassa huoneessani vanhempien luona Suolahdessa. Eilen kävin äitin kanssa kaupassa Suolahden suuressa ja ihmeellisessä keskustassa. Tuolla kauppareissulla sisällä myllersi hyvinkin ristiriitaiset tunteet... tuntui toisaalta hyvältä olla tutuissa maisemissa ja nähdä, että juuri mikään ei ollut muuttunut... niinkun en koskaan pois olisi ollutkaan, kun taas toisaalta paikka tuntui ihan vieraalta ja ahdistavalta. En ole asunut täältä pois kunnolla vielä edes kahta vuotta ja silti vastaantulijat näyttivät vierailta ja huomasi kyllä, että minuakin katsottiin, että "kukahan tuo nyt sitten on...?", täällä kun kaikki tietävät toisensa ja ulkopaikkakuntalaiset bongataan heti. Tuokin toisaalta ahdistavaa, toisaalta jollain tapaa mukavaa. Takaisin en näkisi muuttavani tänne koskaan... harva minuakaan tuntee oikeasti (siis todella harva), mutta täällä on ihmisillä sellainen tapa, että jos ei jotain ihmistä tunneta niin siitä sitten keksitään juttuja, joita esitetään faktoina ympäri kaupunkia ja ollaan tietävinään tarkkaankin millainen ihminen se Mari sitten oikeasti onkaan. Tiedän, kuulostaa kamalalle paikalle, mutta kyllä täältä hyvät puoletkin oikeasti löytyy.
Olen ollut täällä nyt viime viime torstaista saakka ja huomenna olisi tarkoitus lähteä takaisin kohti Tamperetta, kun kissakin on alkanut tervehtyä.
Kaikkihan alkoi viime maanantaina sillä, että rouva pyyhki kurakakkaisen takapuolensa ympäri seiniä, tiistaina sitten alkoi oksentelu (oksensi n. 4-5 kertaa päivän aikana). Keskiviikkona kissa vaan nukkui koko ajan. Ajateltiin, että se on vaan väsynyt kaikesta oksentelusta, mutta illalla oksentelu alkoi taas.
Torstaina sitten minä lähdin aamuvuoroon töihin ja aamulla 8 Kari soitti eläinlääkärille ja saatiin aika 10:30... meillä oli joulun vuoksi vain vähän lapsia hoidossa, joten pääsin lähtemään niin ajoissa että ehdin lääkärille mukaan (onneksi olin säästänyt ylityötuntejani). Porsamosta otettiin röntgenkuvat masusta ja verikoe. Jouduttiin myös nesteyttämään ja antamaan vitamiiniruisku ja pahoinvointilääke. Mukaan saatiin vielä antibioottikuuri, vatsansuojalääke ja palauttavia ruokia... ja kolminumeroinen lasku. Syytä oksenteluun ei varsinaisesti löytynyt. Lääkäri vain totesi, että kyseessä voi olla tavallista sitkeämpi vatsatauti ja että jos se ei mene ohi joulun aikana niin sitten tehdään lisätutkimuksia. Tukoksiakaan suolesta siis ei löytynyt. Lähdimme ajelemaan Suolahtea kohti toivoen, että kisulainen ei matkasta stressaantuisi ja menisi vielä huonompaan kuntoon (lääkäriltä saatiin lupa matkustaa).
Perillä Porsamo oli kuitenkin jo oma itsensä. Kerjäsi ruokaa, tutki paikkoja jne. Helpotus oli suuri.
Kunnes jouluaaton aamuna Porsamo ei taaskaan suostunut syömään ja oli kovin väsynyt... Kahden aikaan olimme perheen kanssa syömässä jouluateriaa, kun kaksoisveljeni ilmoitti, että Porsamo oksentaa matolle. Hyvä etten itsekin yökännyt lautaselle samantien. Kiiruhdin omaan huoneeseeni tietokoneelle ja etsin puhelinnumeron päivystävälle eläinlääkärille, joka meidän onneksi oli Äänekoskella. Hoitaja kysyi, josko pääsisimme tulemaan paikalle heti, joten ei muutakun takit päälle, kissa koppaan ja auto liikenteeseen. Kaksoisveljeni lähti mukaan ja iskä kuskasi. Heti perillä lääkäri ilmoitti, että kissa on kuivunut niin, että tiputus on paikallaan. Tunti hommassa menisi ja kyseltiin jätetäänkö kissa sinne vai odotetaanko... minä päätin heti, että jään kissan luokse. Joulupukin kanssa oltiin sovittu, että lahjat jaetaan puoli 5 ja kello oli tuolloin puoli 4, joten sanoin iskälle ja Markolle että he voivat lähteä, että soitan sitten kun päästään. Molemmat kuitenkin päättivät jäädä odottamaan aulaan. Punnituksessa selvisi, että kissa oli menettänyt painoaan jo puolisen kiloa ja kyllä sellainen määrä jo näkyikin... Saimme mukaan vielä jotain erityisraksuja, (joita Porsamo yllättäen suostui siellä syömään vaikka märkäruokaan ei suostunut koskemaan koko päivänä) pahoinvointilääkettä, sekä ruokahalua voimistavaa lääkettä... ja taas sen kolminumeroisen laskun.
Yksi positiivinen asia jouluaatollekin; ehdimme parahiksi takaisin kotiin juuri kun Joulupukki oli aloittanut lahjojen jakamisen isoveljeni ja hänen muksujensa avustuksella. Joulutunnelma oli itselläni kyllä koko päivän hukassa ja kävin vähän väliä tarkistamassa mitä kissa touhuaa. Jouduin myös illalla pakkoruokkimaan sen kahdesti ruiskun avulla. Seuraavan yön nukuin huonosti, samoin iskä, joka pelkäsi koko ajan, että tulen kertomaan, että kissa ei selvinnyt yön yli... Riemu oli suuri, kun aamulla 6 aikaan heräsin siihen, kun Porsamo yritti avata raksupussia. Puoli 7 aikaan se söi märkäruokaa aivan itse. Sen kunto alkoi päivänmittaa kohota ihan silmissä ja ruokahalu oli kyltymätön! Samalla nousi myös kaikkien paikalla olevien mieliala ja ainakin oma joulufiilikseni. Illalla se vielä joikin itse, joten ruiskulla juottamisenkin sai unohtaa.
Nyt tuosta kaik
esta on jäljellä vain aukko pankkitilillä, sekä huono muisto (ja antibiootit sekä vatsansuojalääke, joita täytyy antaa vielä viikonloppuun saakka). Säikähdyksellä selvittiin. Edelleen kyllä tarkkailen tuota kissaa vainoharhaisena ja havahdun heti kun se laittaa tassunsa eri asentoon, mutta eiköhän tämäkin tästä helpotu, kun saadaan tänään Kari tänne toimimaan järjen äänenä. ;)Palataan asialle huomenissa (näin olisi oikeasti tarkoitus...) sillä ajattelin tälle vuodelle tehdä vielä ainakin sen yhden merkinnän, jossa summaantuisi koko vuosi. Tack och adjö.
maanantai 25. lokakuuta 2010
Tavallista tavallista
Kylläpäs ihan hävettää, kun ei ole niin pitkään aikaan tullut kirjoiteltua taas kunnolla. Osittain se johtuu siitä, että en tykkää vieläkään tämän blogin ulkoasusta tippaakaan ja sitten sen seurauksena ei löydy mielenkiintoa kirjoitellakaan... Pitäis jaksaa keksiä tähän jotain uutta. Kari vois vaikka auttaa mua (vinkvinkvink). En minä kyllä tiedä edes lukeeko tätä juuri kukaan, mutta eipä tuolla ole väliä kun tykkään kirjoitella ja en varsinaisesti tee tätä muita varten.
Eikä minulle kyllä taas ole juuri mitään tapahtunut. Sellaista tavallista vaan. Jossain vaiheessa parikymppisenä ajattelin, että kuolisin tylsyyteen jos elämä olis vaan sellasta perusmeininkiä... töihin, kotiin, töihin, kotiin ja sitä rataa ja viikonloput olisi niitä kohokohtia. Nyt mun elämä on kuitenkin tuollaista eikä ahdista yhtään. On jollain tapaa parempikin olla, kun on tutut rutiinit... turvallisempaa, eikä tarvitse stressata koko ajan. Tietää, että kun tulee töistä kotiin niin täällä on kissa ja mies odottamassa.
Jotenkin sitä on oppinut nauttimaan niinkin yksinkertaisista asioista kuin siisti koti, pyykin peseminen, kotisohvalla lämpimän kaakaomukin kanssa telkkarin katselu kynttilänvalossa syyspimeällä ja vaikkapa sienien pakastiminen, mitä harrastin viime viikolla!
Ja sitten kun on viikolla tehnyt kaikkea tuollaista tuikitavallista, niin on kiva tehdä jotain vähän erikoisempaa viikonloppuna. Niinkuin esimerkiksi viime viikonloppuna, kun kaksoisveljeni Marko oli täällä ja lauantaina paikalle saapui vielä isosiskoni muksujensa kanssa. Oli ihanaa jutustella pitkästä aikaa kasvotusten, katsoa muumia ja pientä merenneitoa kummitytön kanssa, pelata huojuvaa tornia porukalla, syödä kaikenlaisia herkkuja ja juoda muutama siideri hyvässä seurassa.
Ensi viikonloppunakin on ohjelmaa luvassa, kun tämän meidän kämpän valtaa lauma akkoja. ;) Meillä on nimittäin tyttöjen kesken ihan oma viikonloppu kun Kari lähtee kavereidensa kanssa viettämään aikaa ilman tyttöystäviä, avopuolisoita ja kihlattuja. Tuosta viikonlopusta taas kun selvitään on aika viettää minun ja kaksoisveljeni 50 vuotis-juhlia (jos ei joku ymmärrä, niin täytetään siis 25). Sitten onkin isänpäivä ja matkustelen Suolahteen vanhempien luokse viikonlopuksi. Isänpäivän jälkeen vielä ilmeisesti on tiedossa ohjelmaa kahdelle seuraavalle viikonlopulle ja sen jälkeen olen aika varma, että maistuu taas ihan tuikitavalliset kotiviikonloputkin, vailla ketään "ylimääräisiä" ihmisiä...
...vaikka olikin hellyyttävää katsoa, kuinka Porsamoa kiinnosti nukkuva kaksoisveikkani viikonloppuna. Kissa rouva istui koko ajan aivan lähellä sohvaa eri kohdissa ja nuuhki ja tuijotteli Markoa. "Miks taa tyyppi nukkuu mun sohvalla ihmiset?"
Edit: Vaihdoin muuten heti tämän merkinnän jälkeen blogin ulkoasua Kartsan avustuksella. En vieläkään ole 100% tyytyväinen, mutta on tämä jo parempi.
Eikä minulle kyllä taas ole juuri mitään tapahtunut. Sellaista tavallista vaan. Jossain vaiheessa parikymppisenä ajattelin, että kuolisin tylsyyteen jos elämä olis vaan sellasta perusmeininkiä... töihin, kotiin, töihin, kotiin ja sitä rataa ja viikonloput olisi niitä kohokohtia. Nyt mun elämä on kuitenkin tuollaista eikä ahdista yhtään. On jollain tapaa parempikin olla, kun on tutut rutiinit... turvallisempaa, eikä tarvitse stressata koko ajan. Tietää, että kun tulee töistä kotiin niin täällä on kissa ja mies odottamassa.
Jotenkin sitä on oppinut nauttimaan niinkin yksinkertaisista asioista kuin siisti koti, pyykin peseminen, kotisohvalla lämpimän kaakaomukin kanssa telkkarin katselu kynttilänvalossa syyspimeällä ja vaikkapa sienien pakastiminen, mitä harrastin viime viikolla!
Ja sitten kun on viikolla tehnyt kaikkea tuollaista tuikitavallista, niin on kiva tehdä jotain vähän erikoisempaa viikonloppuna. Niinkuin esimerkiksi viime viikonloppuna, kun kaksoisveljeni Marko oli täällä ja lauantaina paikalle saapui vielä isosiskoni muksujensa kanssa. Oli ihanaa jutustella pitkästä aikaa kasvotusten, katsoa muumia ja pientä merenneitoa kummitytön kanssa, pelata huojuvaa tornia porukalla, syödä kaikenlaisia herkkuja ja juoda muutama siideri hyvässä seurassa.Ensi viikonloppunakin on ohjelmaa luvassa, kun tämän meidän kämpän valtaa lauma akkoja. ;) Meillä on nimittäin tyttöjen kesken ihan oma viikonloppu kun Kari lähtee kavereidensa kanssa viettämään aikaa ilman tyttöystäviä, avopuolisoita ja kihlattuja. Tuosta viikonlopusta taas kun selvitään on aika viettää minun ja kaksoisveljeni 50 vuotis-juhlia (jos ei joku ymmärrä, niin täytetään siis 25). Sitten onkin isänpäivä ja matkustelen Suolahteen vanhempien luokse viikonlopuksi. Isänpäivän jälkeen vielä ilmeisesti on tiedossa ohjelmaa kahdelle seuraavalle viikonlopulle ja sen jälkeen olen aika varma, että maistuu taas ihan tuikitavalliset kotiviikonloputkin, vailla ketään "ylimääräisiä" ihmisiä...
...vaikka olikin hellyyttävää katsoa, kuinka Porsamoa kiinnosti nukkuva kaksoisveikkani viikonloppuna. Kissa rouva istui koko ajan aivan lähellä sohvaa eri kohdissa ja nuuhki ja tuijotteli Markoa. "Miks taa tyyppi nukkuu mun sohvalla ihmiset?"
Edit: Vaihdoin muuten heti tämän merkinnän jälkeen blogin ulkoasua Kartsan avustuksella. En vieläkään ole 100% tyytyväinen, mutta on tämä jo parempi.
maanantai 18. lokakuuta 2010
25 asiaa minusta
1. Inhoan kaksinaamaisia ihmisiä ja PISTE. Esimerkiksi se, että esittää ystävää ja todellisuudessa puhuukin toisen selän takana paskaa on jotain niiiiin käsittämätöntä, että ärsyttää nytkin pelkästään ajatella koko asiaa..
2. Olen aina tiennyt olevani järjestelmällinen ihminen (tykkään tehdä listoja asioista, tavaroiden oltava tietyillä paikoilla JA suorassa jne), mutta vammaistyötä opiskellessani tajusin, että olen jopa neuroottinen tietyissä asioissa. Kari kutsuukin mua välillä neuroosi-Mariksi, kun järjestelen jotain kaapin sisältöä lähestulkoon aakkosjärjestykseen. :P
3. Vielä muutama vuosi sitten toivoin, että en saisi niin järkyttäviä hermoromahduksia ja itkupotkuraivareita ihan mitättömistä asioista... inhosin tuota piirrettä itsessäni. Hävettikin. Nyt kun olen päässyt aikalailla eroon tuosta "tavastani" niin en pysty esimerkiksi lukemaan vanhoja päiväkirjojani ajoilta, kun olen kamalissa tunnekuohuissani avautunut sen sivuille... En tunnista ihmistä, joka ne on kirjoittanut. Minua kuitenkin kiinnostaisi tietää, että mikä perkele mua vaivasi nuo vuodet?! (Niin ja anteeksi niille, jotka niistä joutui kärsimään.)
4. Olen erittäin perhekeskeinen ihminen. Äiti, iskä, sisarukset, sisarusten puolisot ja lapset on kaikki mulle rakkaita. Niille ei kellekään kukaan saa koskaan tehdä mitään pahaa!
5. Minulla ei ole kovin montaa läheistä ystävää ja se johtuu siitä, että en helpolla päästä ihmisiä mun lähelle ja kerro asioistani. Mutta ne muutamat ystävät onkin maailman parhaat, enkä enempää tarvitsiskaan. <3 Isosiskoni on yksi näistä parhaimmista ystävistä. Olen myös kovin ylpeä siitä, että me ollaan ystäväni Sofian kanssa oltu hyvin läheisiä aina vuodesta 1996... peipe ai lav juu.
6. Minulla on huono itsetunto ja sen takia välitän ihan liikaa siitä mitä muut ihmiset minusta ajattelee... haluaisin, että kaikki tykkäis minusta vaikka se on todella lapsellista ja tiedän ettei sellaista ihmistä ole olemassakaan, josta kaikki tykkää.
7. Viihdyn yksin. Suorastaan nautin siitä, kun esimerkiksi Kari lähtee kungfu-treeneihin ja saan pari tuntia vaan olla omien ajatusteni kanssa (ja Porsamon). Myös viikonloppuja on välillä kiva viettää ihan yksin. Asua en kuitenkaan haluaisi enää koskaan yksin. Olin mieli maassa jatkuvalla syötöllä asuessani Säynätsalossa. Oli liian yksinäistä...
8. Luulin ennen etten koskaan osaisi 100 % luottaa toiseen ihmiseen... nyt olen vihdoin ymmärtänyt, että yritin vain luottaa vääriin henkilöihin. Jos toiseen ei voi luottaa pienissäkään asioissa, on turha luottaa isoissakaan. Olen myös huomannut, että on ensin luotettava itseensä ennenkuin voi luottaa toiseen. Aina en minäkään ole ollut se luotettavin ihminen...
9. Inhoan valehtelemista ja lupausten pettämistä.
10. Pidän persoonallisista ja ennenkaikkea AIDOISTA ihmisistä. :)
11. Jostain ihmeen syystä pidän kenkäkauppojen nahkaisesta hajusta sekä bensan tuoksusta huoltoasemilla. SNIFF SNIFF SNIFF!
12. Ala-asteella valehtelin muutamille luokkatovereilleni ja rinnakkaisluokkalaisilleni, että oikea nimeni on Susanna Mari, koska en tykännyt etunimestäni ollenkaan. (Oikeastihan olen siis Mari Susanna.)
13. Kovin moni puolituttu tai vähän kaukaisempi ystävä ei osaa kuvitella, eivätkä kuulemma edes usko, että osaisin olla suuttuessani mitenkään kamala. Todellisuus on jotain aivan muuta. Silloin kun suutun KUNNOLLA niin on leikki kaukana. Huutoraivarini päättyvät yleensä siihen, että mökötän ja itken jossain nurkassa jonkun aikaa ja sitten pyydän anteeksi.
14. Olen aina osannut kiukuttelun jalon taidon. Olen kuulemma mm. pienenä kaupassa ollessamme huutanut jollekin mummolle, että "EI MULLE SAA PUHUA!" kun tämä on yrittänyt udella, että "voi mikä se on pienen nätin tytön nimi?". Voin kertoa, että äitiä vähän hävetti...
15. Minussa on varmaan jonkinlainen vika, sillä vaikka olen nainen, en juurikaan välitä suklaasta. Salmiakkia sen sijaan voin syödä niin, että napa paukkuu. Muista karkeista sitten taas en niin kamalasti välitä vaan olen enemmänkin perso kaikelle suolaiselle. Feta-juusto, homejuustot, sipsit, popkornit, katkaravut... omnomnomnom!
16. Kun olimme kaksoisveljeni kanssa pieniä kutsui hän minua Mimmiksi ja minä häntä Kaakoksi. Olivat vissiin oikeat nimet turhan vaikeita pienille Pasasen kaksosille.
17. En ymmärrä muotivillitystä, jossa nuoret (ja valitettavasti vanhemmatkin) naiset käyttävät leggingsejä housuina... ne ei jumalauta ole housut!!!
18. Minua ärsyttävät ihmiset, jotka kyselevät että "No jokos te olette kohta naimisiin menossa/hankkimassa lapsia?". Sen pitäisi olla jokaisen oma asia ja vaikka se tuntuu niin järkyttävän monen olevan vaikeaa ymmärtää niin minä todellakin olen tyytyväinen elämääni tällaisena! Ei kaikkien tarvitse hankkia lapsia kaksvitosina ja mennä kihloihin parikymppisinä!Kunnioittakaa toisten ihmisten valintoja!
19. Minulla on lukollisessa kaapissa tallessa KAIKKI vanhat päiväkirjani ja myöskin suurin osa kirjeistä mitä olen koskaan saanut. Kirjoitan myös tämän nettiblogin lisäksi edelleen salaisempaa versiota ihan aitoon ja oikeaan paperiversio päiväkirjaan.
20. Pidän pinkin eri sävyistä kamalasti paljon nam. En siltikään omista kovinkaan montaa pinkkiä vaatetta... en koe, että se väri sopis mulle kovinkaan hyvin.
21. Minulla ei ajokorttia. Aiemmin minulla ei yksinkertaisesti ole ollut siihen varaa ja nyt tällä hetkellä tuntuu, että se olisi täysin tarpeetonkin. Pysyypähän kuolleisuus luvut pienempinä Suomessa.
22. Olin ensimmäistä kertaa lentokoneessa vasta tänä vuonna huhtikuussa. Kari on reissaillut aina paljon ja tartutti sen innon nyt minuunkin. Huhtikuussa oltiin viikko Ayia Napassa ja heinäkuussa viikko Lontoossa/Southamptonissa. Japanissa ja Ranskassa haluaisin ainakin vielä käydä.
23. Olen vähän liiankin eläinrakas... haluaisin mopsin, talvikon, kanin, kissanpennun jne jne. Onneks Kari vähän hillitsee onneks tätä mun eläintarhavillitystä... ja Porsamo myös osaltaan, koska se ei halua muita elukoita myöskään. Tällä hetkellä meidän lemmikkeinä ovat siis Porsamo-kissa, 12 mustatetraa ja partamonni.
24. Koen huonoa omatuntoa siitä, jos joudun olemaan sairaslomalla töistä... toivottavasti pääsen tästä ajattelumallista joskus eroon.
25. Tykkään lukea tosi paljon. Nyt olen lukemassa Sofi Oksasen Puhdistusta. Sitä ennen luin Ozzy Osbournen kirjan I am Ozzy ja sitä ennen Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen. Seuraavana olisi vuorossa Torey Haydenin Tiikerin lapsi.
**********************************
JA SITTEN! Loppukevennykseksi maailman pelottavin mies:
2. Olen aina tiennyt olevani järjestelmällinen ihminen (tykkään tehdä listoja asioista, tavaroiden oltava tietyillä paikoilla JA suorassa jne), mutta vammaistyötä opiskellessani tajusin, että olen jopa neuroottinen tietyissä asioissa. Kari kutsuukin mua välillä neuroosi-Mariksi, kun järjestelen jotain kaapin sisältöä lähestulkoon aakkosjärjestykseen. :P
3. Vielä muutama vuosi sitten toivoin, että en saisi niin järkyttäviä hermoromahduksia ja itkupotkuraivareita ihan mitättömistä asioista... inhosin tuota piirrettä itsessäni. Hävettikin. Nyt kun olen päässyt aikalailla eroon tuosta "tavastani" niin en pysty esimerkiksi lukemaan vanhoja päiväkirjojani ajoilta, kun olen kamalissa tunnekuohuissani avautunut sen sivuille... En tunnista ihmistä, joka ne on kirjoittanut. Minua kuitenkin kiinnostaisi tietää, että mikä perkele mua vaivasi nuo vuodet?! (Niin ja anteeksi niille, jotka niistä joutui kärsimään.)
4. Olen erittäin perhekeskeinen ihminen. Äiti, iskä, sisarukset, sisarusten puolisot ja lapset on kaikki mulle rakkaita. Niille ei kellekään kukaan saa koskaan tehdä mitään pahaa!
5. Minulla ei ole kovin montaa läheistä ystävää ja se johtuu siitä, että en helpolla päästä ihmisiä mun lähelle ja kerro asioistani. Mutta ne muutamat ystävät onkin maailman parhaat, enkä enempää tarvitsiskaan. <3 Isosiskoni on yksi näistä parhaimmista ystävistä. Olen myös kovin ylpeä siitä, että me ollaan ystäväni Sofian kanssa oltu hyvin läheisiä aina vuodesta 1996... peipe ai lav juu.
6. Minulla on huono itsetunto ja sen takia välitän ihan liikaa siitä mitä muut ihmiset minusta ajattelee... haluaisin, että kaikki tykkäis minusta vaikka se on todella lapsellista ja tiedän ettei sellaista ihmistä ole olemassakaan, josta kaikki tykkää.
7. Viihdyn yksin. Suorastaan nautin siitä, kun esimerkiksi Kari lähtee kungfu-treeneihin ja saan pari tuntia vaan olla omien ajatusteni kanssa (ja Porsamon). Myös viikonloppuja on välillä kiva viettää ihan yksin. Asua en kuitenkaan haluaisi enää koskaan yksin. Olin mieli maassa jatkuvalla syötöllä asuessani Säynätsalossa. Oli liian yksinäistä...
8. Luulin ennen etten koskaan osaisi 100 % luottaa toiseen ihmiseen... nyt olen vihdoin ymmärtänyt, että yritin vain luottaa vääriin henkilöihin. Jos toiseen ei voi luottaa pienissäkään asioissa, on turha luottaa isoissakaan. Olen myös huomannut, että on ensin luotettava itseensä ennenkuin voi luottaa toiseen. Aina en minäkään ole ollut se luotettavin ihminen...
9. Inhoan valehtelemista ja lupausten pettämistä.
10. Pidän persoonallisista ja ennenkaikkea AIDOISTA ihmisistä. :)
11. Jostain ihmeen syystä pidän kenkäkauppojen nahkaisesta hajusta sekä bensan tuoksusta huoltoasemilla. SNIFF SNIFF SNIFF!
12. Ala-asteella valehtelin muutamille luokkatovereilleni ja rinnakkaisluokkalaisilleni, että oikea nimeni on Susanna Mari, koska en tykännyt etunimestäni ollenkaan. (Oikeastihan olen siis Mari Susanna.)
13. Kovin moni puolituttu tai vähän kaukaisempi ystävä ei osaa kuvitella, eivätkä kuulemma edes usko, että osaisin olla suuttuessani mitenkään kamala. Todellisuus on jotain aivan muuta. Silloin kun suutun KUNNOLLA niin on leikki kaukana. Huutoraivarini päättyvät yleensä siihen, että mökötän ja itken jossain nurkassa jonkun aikaa ja sitten pyydän anteeksi.
14. Olen aina osannut kiukuttelun jalon taidon. Olen kuulemma mm. pienenä kaupassa ollessamme huutanut jollekin mummolle, että "EI MULLE SAA PUHUA!" kun tämä on yrittänyt udella, että "voi mikä se on pienen nätin tytön nimi?". Voin kertoa, että äitiä vähän hävetti...
15. Minussa on varmaan jonkinlainen vika, sillä vaikka olen nainen, en juurikaan välitä suklaasta. Salmiakkia sen sijaan voin syödä niin, että napa paukkuu. Muista karkeista sitten taas en niin kamalasti välitä vaan olen enemmänkin perso kaikelle suolaiselle. Feta-juusto, homejuustot, sipsit, popkornit, katkaravut... omnomnomnom!
16. Kun olimme kaksoisveljeni kanssa pieniä kutsui hän minua Mimmiksi ja minä häntä Kaakoksi. Olivat vissiin oikeat nimet turhan vaikeita pienille Pasasen kaksosille.
17. En ymmärrä muotivillitystä, jossa nuoret (ja valitettavasti vanhemmatkin) naiset käyttävät leggingsejä housuina... ne ei jumalauta ole housut!!!
18. Minua ärsyttävät ihmiset, jotka kyselevät että "No jokos te olette kohta naimisiin menossa/hankkimassa lapsia?". Sen pitäisi olla jokaisen oma asia ja vaikka se tuntuu niin järkyttävän monen olevan vaikeaa ymmärtää niin minä todellakin olen tyytyväinen elämääni tällaisena! Ei kaikkien tarvitse hankkia lapsia kaksvitosina ja mennä kihloihin parikymppisinä!Kunnioittakaa toisten ihmisten valintoja!
19. Minulla on lukollisessa kaapissa tallessa KAIKKI vanhat päiväkirjani ja myöskin suurin osa kirjeistä mitä olen koskaan saanut. Kirjoitan myös tämän nettiblogin lisäksi edelleen salaisempaa versiota ihan aitoon ja oikeaan paperiversio päiväkirjaan.
20. Pidän pinkin eri sävyistä kamalasti paljon nam. En siltikään omista kovinkaan montaa pinkkiä vaatetta... en koe, että se väri sopis mulle kovinkaan hyvin.
21. Minulla ei ajokorttia. Aiemmin minulla ei yksinkertaisesti ole ollut siihen varaa ja nyt tällä hetkellä tuntuu, että se olisi täysin tarpeetonkin. Pysyypähän kuolleisuus luvut pienempinä Suomessa.
22. Olin ensimmäistä kertaa lentokoneessa vasta tänä vuonna huhtikuussa. Kari on reissaillut aina paljon ja tartutti sen innon nyt minuunkin. Huhtikuussa oltiin viikko Ayia Napassa ja heinäkuussa viikko Lontoossa/Southamptonissa. Japanissa ja Ranskassa haluaisin ainakin vielä käydä.
23. Olen vähän liiankin eläinrakas... haluaisin mopsin, talvikon, kanin, kissanpennun jne jne. Onneks Kari vähän hillitsee onneks tätä mun eläintarhavillitystä... ja Porsamo myös osaltaan, koska se ei halua muita elukoita myöskään. Tällä hetkellä meidän lemmikkeinä ovat siis Porsamo-kissa, 12 mustatetraa ja partamonni.
24. Koen huonoa omatuntoa siitä, jos joudun olemaan sairaslomalla töistä... toivottavasti pääsen tästä ajattelumallista joskus eroon.
25. Tykkään lukea tosi paljon. Nyt olen lukemassa Sofi Oksasen Puhdistusta. Sitä ennen luin Ozzy Osbournen kirjan I am Ozzy ja sitä ennen Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen. Seuraavana olisi vuorossa Torey Haydenin Tiikerin lapsi.
**********************************
JA SITTEN! Loppukevennykseksi maailman pelottavin mies:
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)