Shame on me.

Tiesin, että edellisestä blogimerkinnästäni on aikaa, mutta en tajunnut että siitä on jo noin pitkä aika. Olen valitettavasti keskittynyt viime aikoina lueskelemaan enemmän toisten blogeja, kun päivittämään omaani. Kipinää kirjoittamiseen ei vain ole löytynyt... työpäivän aikana on usein mielessä käynyt, että kotona voisin vihdoin tehdä jonkinlaisen merkinnän, mutta aina se on kuitenkin jäänyt.

Nyt istun vanhassa huoneessani vanhempien luona Suolahdessa. Eilen kävin äitin kanssa kaupassa Suolahden suuressa ja ihmeellisessä keskustassa. Tuolla kauppareissulla sisällä myllersi hyvinkin ristiriitaiset tunteet... tuntui toisaalta hyvältä olla tutuissa maisemissa ja nähdä, että juuri mikään ei ollut muuttunut... niinkun en koskaan pois olisi ollutkaan, kun taas toisaalta paikka tuntui ihan vieraalta ja ahdistavalta. En ole asunut täältä pois kunnolla vielä edes kahta vuotta ja silti vastaantulijat näyttivät vierailta ja huomasi kyllä, että minuakin katsottiin, että "kukahan tuo nyt sitten on...?", täällä kun kaikki tietävät toisensa ja ulkopaikkakuntalaiset bongataan heti. Tuokin toisaalta ahdistavaa, toisaalta jollain tapaa mukavaa. Takaisin en näkisi muuttavani tänne koskaan... harva minuakaan tuntee oikeasti (siis todella harva), mutta täällä on ihmisillä sellainen tapa, että jos ei jotain ihmistä tunneta niin siitä sitten keksitään juttuja, joita esitetään faktoina ympäri kaupunkia ja ollaan tietävinään tarkkaankin millainen ihminen se Mari sitten oikeasti onkaan. Tiedän, kuulostaa kamalalle paikalle, mutta kyllä täältä hyvät puoletkin oikeasti löytyy.

Olen ollut täällä nyt viime viime torstaista saakka ja huomenna olisi tarkoitus lähteä takaisin kohti Tamperetta, kun kissakin on alkanut tervehtyä.

Kaikkihan alkoi viime maanantaina sillä, että rouva pyyhki kurakakkaisen takapuolensa ympäri seiniä, tiistaina sitten alkoi oksentelu (oksensi n. 4-5 kertaa päivän aikana). Keskiviikkona kissa vaan nukkui koko ajan. Ajateltiin, että se on vaan väsynyt kaikesta oksentelusta, mutta illalla oksentelu alkoi taas.
Torstaina sitten minä lähdin aamuvuoroon töihin ja aamulla 8 Kari soitti eläinlääkärille ja saatiin aika 10:30... meillä oli joulun vuoksi vain vähän lapsia hoidossa, joten pääsin lähtemään niin ajoissa että ehdin lääkärille mukaan (onneksi olin säästänyt ylityötuntejani). Porsamosta otettiin röntgenkuvat masusta ja verikoe. Jouduttiin myös nesteyttämään ja antamaan vitamiiniruisku ja pahoinvointilääke. Mukaan saatiin vielä antibioottikuuri, vatsansuojalääke ja palauttavia ruokia... ja kolminumeroinen lasku. Syytä oksenteluun ei varsinaisesti löytynyt. Lääkäri vain totesi, että kyseessä voi olla tavallista sitkeämpi vatsatauti ja että jos se ei mene ohi joulun aikana niin sitten tehdään lisätutkimuksia. Tukoksiakaan suolesta siis ei löytynyt. Lähdimme ajelemaan Suolahtea kohti toivoen, että kisulainen ei matkasta stressaantuisi ja menisi vielä huonompaan kuntoon (lääkäriltä saatiin lupa matkustaa).

Perillä Porsamo oli kuitenkin jo oma itsensä. Kerjäsi ruokaa, tutki paikkoja jne. Helpotus oli suuri.
Kunnes jouluaaton aamuna Porsamo ei taaskaan suostunut syömään ja oli kovin väsynyt... Kahden aikaan olimme perheen kanssa syömässä jouluateriaa, kun kaksoisveljeni ilmoitti, että Porsamo oksentaa matolle. Hyvä etten itsekin yökännyt lautaselle samantien. Kiiruhdin omaan huoneeseeni tietokoneelle ja etsin puhelinnumeron päivystävälle eläinlääkärille, joka meidän onneksi oli Äänekoskella. Hoitaja kysyi, josko pääsisimme tulemaan paikalle heti, joten ei muutakun takit päälle, kissa koppaan ja auto liikenteeseen. Kaksoisveljeni lähti mukaan ja iskä kuskasi. Heti perillä lääkäri ilmoitti, että kissa on kuivunut niin, että tiputus on paikallaan. Tunti hommassa menisi ja kyseltiin jätetäänkö kissa sinne vai odotetaanko... minä päätin heti, että jään kissan luokse. Joulupukin kanssa oltiin sovittu, että lahjat jaetaan puoli 5 ja kello oli tuolloin puoli 4, joten sanoin iskälle ja Markolle että he voivat lähteä, että soitan sitten kun päästään. Molemmat kuitenkin päättivät jäädä odottamaan aulaan. Punnituksessa selvisi, että kissa oli menettänyt painoaan jo puolisen kiloa ja kyllä sellainen määrä jo näkyikin... Saimme mukaan vielä jotain erityisraksuja, (joita Porsamo yllättäen suostui siellä syömään vaikka märkäruokaan ei suostunut koskemaan koko päivänä) pahoinvointilääkettä, sekä ruokahalua voimistavaa lääkettä... ja taas sen kolminumeroisen laskun.

Yksi positiivinen asia jouluaatollekin; ehdimme parahiksi takaisin kotiin juuri kun Joulupukki oli aloittanut lahjojen jakamisen isoveljeni ja hänen muksujensa avustuksella. Joulutunnelma oli itselläni kyllä koko päivän hukassa ja kävin vähän väliä tarkistamassa mitä kissa touhuaa. Jouduin myös illalla pakkoruokkimaan sen kahdesti ruiskun avulla. Seuraavan yön nukuin huonosti, samoin iskä, joka pelkäsi koko ajan, että tulen kertomaan, että kissa ei selvinnyt yön yli... Riemu oli suuri, kun aamulla 6 aikaan heräsin siihen, kun Porsamo yritti avata raksupussia. Puoli 7 aikaan se söi märkäruokaa aivan itse. Sen kunto alkoi päivänmittaa kohota ihan silmissä ja ruokahalu oli kyltymätön! Samalla nousi myös kaikkien paikalla olevien mieliala ja ainakin oma joulufiilikseni. Illalla se vielä joikin itse, joten ruiskulla juottamisenkin sai unohtaa.

Nyt tuosta kaikesta on jäljellä vain aukko pankkitilillä, sekä huono muisto (ja antibiootit sekä vatsansuojalääke, joita täytyy antaa vielä viikonloppuun saakka). Säikähdyksellä selvittiin. Edelleen kyllä tarkkailen tuota kissaa vainoharhaisena ja havahdun heti kun se laittaa tassunsa eri asentoon, mutta eiköhän tämäkin tästä helpotu, kun saadaan tänään Kari tänne toimimaan järjen äänenä. ;)






Palataan asialle huomenissa (näin olisi oikeasti tarkoitus...) sillä ajattelin tälle vuodelle tehdä vielä ainakin sen yhden merkinnän, jossa summaantuisi koko vuosi. Tack och adjö.